Yleinen – Sivu 4

Ovatko Espoon kirkot avoinna yksittäisiä rukoilijoita varten?

V. Korhonen kysyy: ”Ovatko espoolaisten kirkkojen ovet avoinna päivittäin? Saako kirkon penkkiin noin vain mennä istumaan ja juttelemaan Jumalan kanssa – vaikka keskellä arkipäivää?”

Vastaus

Kirkot ovat auki päivittäin – poikkeuksena lienee vappupäivä 1.5. Kirkon penkkeihin myös ilman muuta saa mennä istumaan ja juttelemaan Jumalan kanssa, mutta ei mielellään liian äänekkäästi, jotta muillakin on mahdollisuus hiljentyä pyhän edessä. Arkena keskellä päivää on itse asiassa erinomainen mahdollisuus hiljentymiseen. Silloin ei yleensä ole niin paljon tilaisuuksia kirkossa. Joissain kirkoissa (esim. Tapiolassa) on arkisin kello 12.00 myös pieni rukoushetki.

Espoon kirkot ja kappelit ovat hyvin auki ihmisille. Esimerkiksi Tapiolassa arkena kirkko on auki kello 8–21 sekä viikonloppuna 9–18 (kesällä klo 8–17).

Lämpimästi tervetuloa Espoon kirkkoihin ja kappeleihin hiljentymään ja rukoilemaan! Aukioloajat löytyvät täältä:

Espoonlahti

http://www.espoonseurakunnat.fi/web/espoonlahden-seurakunta/tilat

Leppävaara

http://www.espoonseurakunnat.fi/web/leppavaaran-seurakunta/yhteystiedot-ja-toimitilat

Olari

http://www.espoonseurakunnat.fi/web/olarin-seurakunta/toimitilat

Tapiola

http://www.espoonseurakunnat.fi/web/tapiolan-seurakunta/toimitilat

Tuomiokirkko

http://www.espoonseurakunnat.fi/web/tuomiokirkkoseurakunta/toimitilat

Millaisia teesejä Luther esittäisi nykyään?

Kaisa kysyy: ”Jos Luther eläisi nyt, millaisia teesejä hän mielestäsi naulaisi kirkon seinään? Mitä tämän ajan hengellistä meininkiä hän mahtaisi tuomita vääräoppisena? Mihin suuntaan hän veisi kirkkoa? Ymmärtääkseni sinä, Dr. Evl, tunnet Lutheria sen verran hyvin, että kykenet heittäytymään aiheeseen.”

Vastaus

Lutherin puolesta mahdoton puhua

Luther on tosiaan Dr. Evl:n erityisosaamisaluetta. Itse asiassa Dr. Evl -palstankin perimmäinen idea on pyrkiä tuoreella tavalla tuomaan esille luterilaista kristinuskon muotoa. Dr. Evl on myös tehnyt yliopistossa mm. Luther-tutkimusta ja pitänyt luentoja hänestä ja hänen käsityksistään. Vaikka Dr. Evl tunteekin hyvin Lutherin ajatusmaailmaa ja käsityksiä, on aina riskialtista ja jopa vaarallista puhua jonkun toisen (ja etenkin jo kuolleen) puolesta. Voin kuitenkin yrittää tehdä jonkinlaisia arvauksia ja vertailuja hänen käsitystensä ja nykyajan välillä.

Pirstoutuminen ongelmana luterilaisuudessa

Itse asiassa nähdäkseni niin nykyajan ja 1500-luvun luterilaisuudella on yksi merkittävä ongelma: pirstoutuminen. Joskus olenkin sanonut puolivakavissani, että ainoa asia joka protestantteja yhdistää on protestoiminen jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Pirstoutumisesta huolimatta luterilaisuudessa on ollut myös yhteyttä ja yhtenäisyyttä. Esimerkiksi Suomessa luterilaisuus on edelleen ylivoimaisesti tärkein uskonnollisuuden muoto.

Jos kuitenkin katsotaan tarkemmin 4,3 miljoonan suomalaisen luterilaisen kirkkoa, huomataan, että siihen kuuluu monenlaisia sisäisiä liikkeitä (mm. herätysliikkeitä) sekä ryhmittymiä (esim. Tulkaa kaikki -liike). Näiden liikkeiden ajatukset eivät ole aina kovinkaan linjassa kirkon virallisen opin kanssa, joka perustuu Raamattuun ja evankelis-luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Varsinainen ongelma on kuitenkin syvemmällä. Kirkkomme haluaa sulkea sisäänsä mahdollisimman paljon ihmisiä. Samalla kehitys on johtanut siihen, että kirkkoamme vaivaa monella tasolla oppiallergia ja etenkin allergia tunnustuksellista luterilaisuutta kohtaan.

Syynä tunnustuksellisen luterilaisuuden ja oppiallergian taustalla on todennäköisesti väärin ymmärrys siitä, mitä oppi tai luterilaisuus todellisuudessa on. Opin tehtävä ei nimittäin ole ensisijassa kahlita ihmisen ajatuksia tai erottaa ihmisiä toisistaan, vaan välittää evankeliumia eli ilosanomaa Kristuksesta ja siten nimenomaan avartaa ymmärrystä koko kosmoksen kannalta tärkeimmästä asiasta eli Kristuksesta.

Kristillinen oppi on nimittäin oppia siitä, kuinka Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut synnin, kuoleman ja kaiken pahan vallan. Mikä siis olisikaan enemmän kirkon ytimessä kuin kristillinen oppi? Uskon myös vahvasti, että todellinen kristillinen oppi ei erota kristittyjä toisistaan, vaan toimii nimenomaan yhteyden rakentamisen välineenä – mutta se edellyttää käytännössä myös rakkautta ja kunnioitusta. Äskettäin juuri tästä aiheesta Jussi Koivisto kirjoitti seuraavan blogin, jossa aihetta tarkastellaan laajemmin ja josta olen täysin samaa mieltä 😉

http://www.espoonseurakunnat.fi/web/at-kirkko/jussi-koiviston-blogi/-/blogs/opista-ja-piispojen-yrityksesta-rakentaa-kirkollista-yhteytta?

Antinomismi luterilaisuuden vitsauksena

Haluan vielä tuoda esille yhden opillisen harhan, joka vaivasi luterilaisuutta 1530-luvulla ja joka vaivaa erityisesti nykyistä luterilaisuutta: antinomismi. Tämä hienolta kuulostava harhaoppi käytännössä tarkoittaa sitä, että Jumalan lailla ei katsota enää olevan merkitystä sen jälkeen, kun evankeliumi Kristuksesta on levinnyt maailmaan. Tämä harhaoppi levisi 1530-luvulla mm. Wittenbergissä ja Luther vastusti sitä kiivaasti. Antinomistit väittivät, että heidän pitää viedä reformaatio loppuun ja vapauttaa kirkko kokonaan Jumalan laista. Lutherin mukaan taas todellista evankeliumia eli ilosanomaa ei voi olla ilman lakia.

Lutherin mukaan evankeliumi ilman lakia nimittäin muuttuu todellisuudessa pahuudeksi ja hillittömyydeksi. Hänen mukaansa me emme ole vielä täydellisiä tai elä täysin pyhää elämää. Sen vuoksi Lutherin mukaan kirkko ja yksittäiset kristityt tarvitsevat edelleen lakia, joka muistuttaa inhimillisen erehtymisen mahdollisuudesta ja meitä ihmisiä vielä vaivaavasta synnistä ja pahuudesta. Parhaimmatkin kristityt voivat langeta nimittäin syntiin eli moraalittomuuteen, epäuskoon jne. Oman epätäydellisyyden ja syntisyyden tunnustaminen taas avaa tien todelliselle armolle, evankeliumille ja anteeksiannolle. Juuri tämän vuoksi jumalanpalveluksiin kuuluu aina synnintunnustus.

Lakia tarvitaan lisäksi siihen, että ymmärtäisimme, mitä hyvään ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään kuuluu. Tärkein lain ohje kristitylle onkin Jeesuksen opettama rakkauden kaksoiskäsky: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” (Matt. 22 :37–40). Juuri tämä käsky osoittaa sen, että tuskin kukaan meistä on täydellinen rakkaudessaan ja sen vuoksi tarvitsee evankeliumia. Näiden syiden vuoksi hyvään saarnaankin kuuluu niin pahuutemme osoittava laki kuin evankeliumi, joka lupaa Kristuksen tuoman anteeksiannon katuville.

Dr. Evl on huomannut, että tällaisen Jumalan pyhän tahdon ja meidän syntisyytemme osoittavan lain merkitys on valitettavasti vähentynyt kirkossamme viime vuosina. Tämän kehityksen taustalla lienee pelko lakihenkisyydestä. On kuitenkin tärkeä erottaa oikea lain käyttö lakihenkisyydestä. Nimittäin lakihenkinen ihminen käyttää lakia väärin ja itsekkäästi muiden ihmisten masentamiseen. Oikeaan lainkäyttöön taas liittyy aina se, että ihminen löytäisi todellisen armon ja anteeksiannon. Oikeanlainen ja terve kristillinen julistuksen tuleekin aina pyrkiä auttamaan ihmisiä ja tuomaan esille Jumalan kunniaa.

Dr. Evl:n teesit nykyajan luterilaisuudelle

Dr. Evl ei voi laatia Lutherin puolesta teesejä, mutta edellä esitety perusteilla Dr. Evl:n kolme omaa teesiä nykyajan luterilaisuudelle ovat seuraavat:

1. Kristillinen ja terve oppi tulee nostaa kunniaan! Kirkon sisällä vellova oppikielteisyys on johtanut tilanteeseen, joka on vähentänyt kristilliseen oppiin ja uskoon liittyvää rationaalista keskustelua. Tämä on taas tehnyt kirkosta heikomman vastaamaan mm. ateismin ja maallistumisen tuomiin haasteisiin. Oppikielteisyys on johtanut myös siihen, että kristillistä yhteyttä ei ole haluttu rakentaa kristillisyyden ytimestä eli evankeliumista käsin. Ilman käsitystä kristillisestä opista kirkko ei myöskään pysty vastaamaan ihmisten hengellisiin ongelmiin.

2. Kirkkoa vaivaa mm. antinomismin eli lakikielteisyyden harha. Todellinen evankeliumi on aina yhteydessä Jumalan lakiin, joka osoittaa meidän pahuuden ja myös hyvän elämän edellytykset. Ilman Jumalan lain arvostamista ja julistusta katoaa myös Kristuksen armon ja anteeksiannon merkitys.

3. Oppi ja rakkaus eivät ole vastakohtia, vaan edellyttävät toisiaan. Ilman rakkautta opillisuus muuttuu lakihenkisyydeksi. Ilman oppia taas rakkaudelta puuttuu kristillinen perusta ja näkemys

Voiko seksiä harrastaa ennen avioliittoa?

”Nimimerkkisi: ”Nainen rakkauden asialla” kysyy: ”Ennen on ajateltu ja osin nykyäänkin ajatellaan, että papin aamenen jälkeen saa mennä puolison kanssa sänkyyn. Seksielämä oli soveliasta aloittaa vasta avioliitossa, ei ennen sitä. Naisen tuli olla koskematon alttarille mennessään, mieheltä tätä kai ei edellytetty. Äitini mielestä seksielämä ilman avioliittoa on yäk-asia, mutta avioliitossa taas luonnollista. Minusta tuo ajattelutapa on kovin mustavalkoinen ja jättää kokonaan huomioimatta ihmisten välisen rakkauden ja halun nauttia toisesta. Dr. Evl, miten on oppineen kirkonmiehen kanta seksiin ennen papin aamenta?”

Vastaus:

Länsimaissa on tosiaan tapahtunut viimeisten vuosikymmenien aikaan merkittävä muutos suhtautumisessa avioliittoon ja seksuaalisuuteen. Aikoinaan kirkkokin oli varmasti käytännön tasolla tiukempi asian suhteen. Syynä oli varmasti se, että silloin avioliiton ulkopuolisella seksillä oli todennäköisesti dramaattiset seuraukset. Yhteiskunta rakentui etenkin maaseudulla perheiden varaan. Silloin ei ollut käytössä nykyisiä ehkäisyvälineitä tai kondomia, joka olisi suojannut sukupuolitaudeilta. Yksittäisen seksin seurauksena nainen tuli todennäköisemmin raskaaksi – ilman avioliiton tuomaa suojaa elatuksesta ja suojelusta, jotka olivat tuolloin elintärkeitä. On järjellä ajateltunakin selvää, miksi esimerkiksi Raamatun teksteissä elinikäistä avioliittoa pidetään ihanteena. Olihan silloin avioliitto lähes poikkeuksetta ainoa vaihtoehto toteuttaa turvallisesti seksuaalisuutta.

Vaikka nykyään länsimaissa avioliiton ulkopuolisella seksillä ei ole yhtä dramaattisia seurauksia kuin esimerkiksi sataviisikymmentä vuotta sitten, on mielestäni edelleen hyvä pitää elinikäistä avioliittoa parisuhteen ihanteena. Avioliitto edelleen mahdollistaa turvallisimman seksin ja lapsille hyvät kasvusuhteet. Edelleen on mahdollista esimerkiksi tulla ehkäisystä huolimatta raskaaksi – tuo riski on tosin huomattavasti pienentynyt ja riskin suuruus riippuu luonnollisesti ehkäisyvälineestä.

Vaikka avioliiton ulkopuolisesta seksistä ei olekaan enää ehkäisyn ja kondomien takia välttämättä yhtä merkittäviä seurauksia kuin ennen, ei kannata myös unohtaa seksuaalisuuteen kuuluvaa emotionaalista puolta. Parhainta seksi on nimittäin silloin, kun kaksi toisiinsa vahvasti sitoutunutta ihmistä tekee sitä. Toisin sanoen romantiikkaakaan ei kannata unohtaa.

Vaikka kirkolla onkin olemassa ihanteita, on selvää, että kristittyjenkään elämässä esimerkiksi ihanne elinikäisestä avioliitosta ei aina toteudu. Olemme vielä monin tavoin vajaita ihmisinä. Toisaalta on tärkeää huomata se, että seksuaalisuus on niin ihmisen perusolemukseen kuuluva asia, että vain murto-osa ihmisistä elää aseksuaalista elämää. Suurinta osaa meitä ajaa meihin sisäänrakennettu seksuaalivietti (”lisääntykään ja täyttäkää maa”). Toisaalta on varmasti niitäkin, jotka eivät tarvitse seksiä tai ovat tietoisesti valinneet naimattomuuden ihanteen.

Luterilaisuudessa avioliitto ei ole pyhän toimituksen eli sakramentin asemassa. Siitä huolimatta luterilaisuudessa on ajateltu perheen olevan jopa yhteiskuntaa tärkeämpi yksikkö. Luterilaisuudessa on myös painotettu sitä, että avioliitto on ennen kaikkea kahden ihmisen välinen sopimus, jolle voi käydä kirkossa pyytämässä ja rukoilemassa Jumalan siunausta. Samalla on tärkeää muistaa, että myös avioliiton aikana on hyvä rukoilla Jumalalta apua ja siunausta omaan liittoon, eikä esimerkiksi jättää vihkiraamattua hyllyyn pölyyntymään.

Oikeastaan avioliittoa ja seksuaalisuutta on arvostettu luterilaisuudessa jopa niin paljon, että luterilaisen papinkin on ollut luontevaa elää avioliitossa. Samalla luterilaisuudessa on hyvin tiedostettu jo alusta pitäen se, että avioliitto ei ole vain ruusuilla tanssimista. Avioliittoon kuuluvat omanlaisensa haasteet. Syynä on tähän se yksinkertainen seikka, että avioliittoon astuu aina kaksi syntistä ja vajaata ihmistä. Parhaimmillaan avioliitto tarjoaa kahdelle ihmiselle kuitenkin mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä niin ihmisinä kuin kristittyinä – etenkin jos kristillisyyttä (eli hengellistä elämää ja palvelevaa rakkautta vaalitaan). Dr. Evl:kin voi tunnustaa, että hän on oppinut paljon vaimoltaan ja sopivan kriittinen peili on tehnyt hyvää.

Seksuaalisuutta ja siihen kuuluvia ilmiöitä on niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa enemmänkin – esimerkiksi yksinäisyyteen liittyvistä kysymyksistä. Näen kuitenkin parhaaksi viitata tässä kirkon virallisempaan ja mielestäni oikein hyvään teokseen, jossa käsitellään monipuolisesti avioliiton ja seksuaalisuuden kysymyksiä:

http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/AC5B7C3890F48F5AC22577030038D858/$FILE/rakkauden_lahja.pdf

Lopuksi on syytä muistaa, että kirkko ja Dr. Evl ei ole erityinen seksuaalisuuden asiantuntija. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että mikään inhimillinen – eikä myöskään seksuaalisuus – ole kirkolle vierasta. Itse asiassa uskonnollisuus ja seksuaalisuus liittyvät läheisesti yhteen ainakin yhdessä suhteessa: molemmat ovat elämän peruselementteinä kiinnostaneet ihmisiä kautta aikojen. Erityisen mielenkiintoisia ne näyttävät edelleen olevan esimerkiksi silloin, kun jonkun kirkonmiehen tai -naisen hairahdusta käsitellään julkisuudessa.

Voiko kirkko päästä yksimielisyyteen?

Kaisa kysyy: ”Kirkossamme on kaksi ääripäissä olevaa ryhmää: konservatiivisesti ajattelevat ja avarasti ajattelevat. Ensin mainitut sanovat ajattelevansa juuri niin kuin Raamattu sanoo ja avarasti ajattelevat taas soveltavat Raamatun sanaa tämän päivän kysymyksiin. Onko mielestäsi mahdollista, että nämä kaksi hyvin paljon toisistaan poikkeavaa ryhmää ja ajattelutapaa löytävät kirkossa yhteisen, kestävän sävelen? Tuntuu kurjalta, kun molemmat porukat ovat kaivautuneet omiin poteroihinsa ja vain huutelevat sieltä omia totuuksiaan.”

Vastaus

Etenkin julkisuudesta saa usein sen käsityksen, että kirkossa kaksi vastakkaista ryhmää kamppailevat. Seurakunnan arjen tasolla tuo kamppailu ei kuitenkaan näy yhtä paljon. Käytännössä kahtiajakoon törmään lähetyspappina lähinnä niissä tilanteissa, kun tarkastellaan lähetysmäärärahoja, joista on käyty runsaasti keskustelua viime vuosina etenkin pääkaupunkiseudulla.

On toki totta, että juuri lähetysmäärärahakiista on toiminut jakolinjana ehkä isommallekin erimielisyydelle kirkossa. Toisaalta kyse ei ole vain kahtiajaosta. Kirkossamme on monta erilaista ryhmittymää. En olekaan varma, onko järkevää luokitella ihmisiä tai ryhmittymiä akselille: avarakatseinen tai konservatiivinen. Oman kokemukseni mukaan esim. ns. konservatiiveissakin on avarakatseisia ja vastaavasti ”avarakatseisissa” kiihkoilijoita.

Toivoisin asiaan kahta muutosta:

1. Erimielisyys ei ole sinänsä mitenkään pahasta, vaan väistämätön osa ihmiselämää. Erityisen tärkeää on kuitenkin se, että erimielisyyksiä pystytään käsittelemään rakentavalla tavalla. Tämä edellyttää sitä, että kumpikin erimielisyyden osapuoli uskaltaa ajatella asiaa eri näkökulmista ja ottaa aidosti harkintaan toisen puolen argumentit sekä asiaan liittyvät faktat. Uskon ja toivon optimistina, että tällainen keskustelukulttuuri lisääntyy kirkossa.

2. Toisaalta on hyvä muistaa, että kirkon tulee pyrkiä yhteyteen ja ykseyteen, vaikka se lieneekin vajavuutemme ja syntisyytemme takia erittäin vaikeaa. Varmaan juuri sen vuoksi Kristuskin rukoilee seuraajille yhteyttä ja jopa ykseyttä:

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” (Joh. 17:21–22)

Paavalikin kehottaa ”Veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.” (1. Kor. 1:10).

Apostolien teoissa taas kuvataan tilanteita, joissa seurakunta oli parhaimmillaan harmonisen yksimielinen. Toisaalta mm. samasta teoksesta käy ilmi, että varhaisessa kirkossa oli erimielisyyksiä. Varmaan sen vuoksi niin Kristus kuin Paavalikin toivoivat yhteyttä ja ykseyttä.

Kirkossa onkin ollut kautta aikojen yhteyden ja ykseyden lisäksi myös erimielisyyttä. Tästä kertoo jo pelkästään se, että kristinusko on jakaantunut useaksi kirkkokunnaksi. Toisaalta kirkkokuntien sisällekin mahtuu niin erilaisuutta kuin erimielisyyttä. Esimerkiksi kirkkomme opettaja Martti Luther joutui todistamaan, että hänen tarkoittamansa kirkon sisäisen uudistuksen ja uskonpuhdistuksen kääntöpuolena oli kuppikuntien laajeneminen entisestään. Luther varoittikin esim. pienistä seurakunnista eli ryhmittymistä kirkon sisällä.

Mitä aamen tarkoittaa?

Kaisa kysyy: ”Aamen. Tuohon sanaan päättyvät rukoukset. Sitä kuulee käytettävän myös vahvistamaan papin sanomaa. Mitä sana aamen tarkoittaa ja miten sitä voi käyttää?”

Vastaus

Kiitos Kaisa erinomaisesta kysymyksestä, joka liittyy seurakunnan arkeen. Aamen on hepreaa ja esim. Matti Liljeqvistin Heprea-Suomi -sanakirja antaa sanalle Vanhassa testamentissa seuraavia merkityksiä: ”tosi, todellinen, oikea”. Liljeqvistin mukaan sana on myös tarkoittanut sanotun vahvistamista, vastausta ylistykseen ja ilmeisesti vastaanottamiseen liittyvää sitoutumista (ts. sanomalla on vahvistettu sitoumus).

Hyvä esimerkki sanankäytöstä löytyy Ensimmäisestä Aikakirjasta 16:36: ”Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen! Kansa sanoi: ´Aamen!” ja ylisti Herraa.”

Uudessa testamentissa aamen esiintyy pääsääntöisesti samassa merkityksessä (ks. esim. Room. 9:5). Mielenkiintoista on taas etenkin Ilmestyskirjassa se, että ylösnoussut Kristus näyttää nimittävän itseään Aameneksi: ”Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: ´Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku.” (Ilm. 3:14).

Aamen sana onkin aina ollut keskeisellä sijalla niin kristillisessä rukouksessa kuin jumalanpalveluksessa. Yleensä rukoukset päättyvät sanaan aamen eli totisesti. Jumalanpalveluksissa seurakunta myös usein vastaa esimerkiksi liturgin sanaan aamen.

Moni on myös pohtinut, mitä ehtoollisella voisi sanoa, kun saa leivän tai viinin. Paras sana tuohonkin tilanteeseen on aamen, koska se toimii ikään kuin lyhyenä uskontunnustuksena: uskon, että saamani leipä ja viini ovat todella Kristuksen ruumis ja veri sekä ikuisen elämän lähde.

Itse ajattelen, että luontevin tapa edelleenkin käyttää aamen-sanaa liittyy nimenomaan rukouksien loppuun sekä jumalanpalveluksiin.

Miten messu on uudistunut?

Kaisa kysyy: ”Ortodoksinen messu on täynnä vanhaa, ikiaikaista sisältöä. Luterilaista messua taas on uudistettu ilmeisesti monta kertaa, sillä se tuntuu paljon modernimmalta. Olen miettinyt, millainen luterilainen messu olisi, jos se olisi pysynyt ennallaan – sanotaan nyt vaikka 1700- tai 1800-luvun asussa. Dr. Evl, kerro, miten mielestäsi vanha luterilainen messu eroaa nykyisestä. Ja kerro myös, päivittävätkö ortodoksit messuaan ajan henkeen, kuten luterilaiset.”

Vastaus:

Kirkkomme on viime vuosikymmeninä tietoisestikin päivittänyt jossain määrin messua ajanhenkeen. Tämä on näkynyt etenkin erityismessuissa: mm. Metalli- tai Dance-messu. Yleensä ajanhenki tulee kuitenkin ikään kuin huomaamatta messu-uudistuksiin. Päämääränä on ollut nimittäin esimerkiksi luterilaisuudessa palata ”alkuperäiseen” messuun. Ortodoksinen kirkko taas on mielestäni myönteisessä mielessä onnistunut säilyttämään liturgiassaan vanhoja elementtejä mm. Bysantista.

On myös totta, että viimeisen sadan vuoden aikana luterilaiset ovat Suomessa olleet innokkaampia uudistamaan messua kuin ortodoksit. Jos kuitenkin aikaperspektiiviksi otetaankin pari tuhatta vuotta, tilanne näyttäytyy aika erilaisessa valossa. Alla on lyhyehkö historiallinen kuvaus messun eli liturgian historiasta. Suomessa käytämme ehtoollisjumalanpalveluksesta molempia nimityksiä: latinankieleen perustuvaa läntistä termiä messu ja kreikankieleen perustuvaa itäistä termiä liturgia.

Messun/liturgian juutalainen tausta

Kristillisen messun – samoin kuin muutkin uskoon liittyvät – juuret ovat juutalaisuudessa. Juutalaisen synagogajumalanpalveluksen juuret näkyvät edelleen muun muassa siinä, että lähes kaikissa kirkkokunnissa on edelleen jumalanpalveluksissa ns. sanaosio, johon kuuluu raamatunlukemista ja opetuspuhe eli saarna. Kristus itse taas asetti ehtoollisen, joka kuului alunperin juutalaisen pääsiäisaterian tai ystävyysaterian yhteyteen, jumalanpalveluksen keskeiseksi elementiksi. Lisäksi kristilliseen jumalanpalvelukseen ovat vaikuttaneet juutalaiset (ruoka)rukoukset.

Siten jumalanpalveluksen keskeiset elementit eli saarna, rukous ja ehtoollinen ovat peräisin kaikkein alkuperäisimmästä kristillisestä jumalanpalveluksesta. Tämä ei ole sinänsä mitenkään ihmeellistä: ymmärsiväthän varhaiset kristityt edustavansa nimenomaan sitä aitoa juutalaisuuden muotoa erona muihin juutalaisuuden muotoihin (vrt. saddukealaisuus, farisealaisuus, essealaiset/Qumran-yhteisö ja selootit).

Varhaisesta kristillisyydestä keskiaikaan

Me emme kuitenkaan voi tavoittaa varhaiskristillistä messua (kr. leiturgia eli liturgia) eli ehtoollisjumalanpalvelusta koko rikkaudessaan, mutta sen kehityksestä voi saada lähteiden perusteella hyvän käsityksen. Varhaisen kirkon liturgia esimerkiksi kehittyi vähitellen sellaiseksi, että ensimmäiseen ns. sana- tai opetusosaan osallistuivat niin kastetut kristityt kuin nekin aikuiset, jotka vasta valmistautuivat kasteeseen ja kristinuskoon kääntymiseen. Kun tuo sana- tai opetusosa päättyi, ilmoitettiin, että opetettavien tulee poistua (lat. ”ite, missa est”). Tästä poistumiskehotuksesta on tullut ehtoollisjumalanpalveluksen nimeksi messu.

Varhaiskristillinen liturgia myös eriytyi hyvin nopeasti paikallistasolla. Toisin sanoen jo varhaisessa kirkossa osa seurakunnista vietti messua eri tavoin kuin toiset. Toisaalta kehitystä tapahtui myös toiseen suuntaan myöhemmin. Ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina liturgiat saivat kirjallisia muotoja ja kristityt osallistuivat matkoillaan ja pyhiinvaelluksillaan eri traditiota edustavien kristittyjen jumalanpalveluksiin. Tämä johti siihen, että kristityt omaksuivat toisiltaan paikallistapoja.

Liturgiat muodostivat vähitellen niin idässä kuin lännessä yhteensä noin kymmenen liturgista ”perhettä” (mm. Bysanttilaiset liturgiat, johon kuuluvat Bysantin ja Armenian liturgiat ja roomalainen liturgia). Nämä liturgiset perheet lähenivät ja omaksuivat toisiltaan tapoja samalla tavoin kuin eri seurakunnat varhaisina kristillisinä vuosisatoina. Tämä johti liturgioiden entistäkin läheisempään yhdenmukaisuuteen. Lännessä roomalainen liturgia, johon sekoittui gallialaisia elementtejä, nousi vähitellen keskeisimmäksi ja syrjäytti muita liturgioita. Toisaalta myös joillain hiippakunnilla säilyi joitain erityistraditioita.

Roomalainen messu kehittyi keskiajalla yhä pappiskeskeisemmäksi ja johti lopulta jopa siihen, että maallikoiden ei välttämättä edes tarvinnut osallistua messuun saadakseen siitä hyötyä. Pappi siis ikään kuin toimitti messun kansan puolesta. Kansa pääsi myös muuten harvemmin osallistumaan messuun ja sai ehtoollista vain leivän muodossa. Syynä tähän oli se, että ehtoollisaineisiin liitettiin yhä voimakkaampaa palvontaa. Lopulta ehtoollisaineiden palvonta jopa eriytyi varsinaisesta messusta ja niiden nauttimisesta. Ehtoollisleipää esimerkiksi alettiin kantaa ympäri kaupunkia ns. Corpus Christi -juhlassa.

Reformaatiosta nykyisyyteen

Reformaation myötä jumalanpalvelusta uudistettiin Pohjois-Euroopassa mm. seuraavin tavoin: Corpus Christi -juhlasta luovuttiin ja ehtoollista käytettiin vain syömistä varten, ehtoollista alettiin viettää viikoittain, maallikoillekin jaettiin leivän lisäksi viini, saarnan ja nimenomaan kansankielisen saarnan merkitys korostui ja joistain liturgisista rukousosista luovuttiin.

Suomessa messu haki muotoaan 1500-luvulla reformaation seurauksena. Tuolloin suomalaisessa messussa oli vielä runsaasti jäänteitä keskiajan katolisesta messusta. Katolisena pidettyjä piirteitä pyrittiin riisumaan 1600-luvulla puhdasoppisuuden aikakaudella. Liturgia pyrittiin tekemään karuksi ja yksinkertaiseksi. Toisaalta papiston saarnavalmiuksia pyrittiin parantamaan ja saarna nousi aiempaa keskeisempään asemaan. Myös jokaviikkoisesta ehtoollisenvietosta luovuttiin, vaikka se oli ollut reformaatioajalla vielä itsestäänselvyys.

Messua ja kirkkokäsikirjaa uudistettiin 1600-luvun lopulla ja se sitä käytettiin sellaisenaan 1800-luvun lopulle. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että valistusajanmukaisia uudistuksia ei hyväksytty messuun 1800-luvulla. Kirkko kuitenkin uusi kirkkokäsikirjoja 1800-luvun lopulla sekä pari kertaa 1900-luvulla. Viimeisin merkittävä uudistus tapahtui vuosituhannen vaihteessa. Uudistuksen myötä mm. seurakuntalaisille pyrittiin luomaan aiempaa paremmat mahdollisuudet osallistua jumalanpalveluksen toteutukseen ja annettiin enemmän tilaa paikallisille piirteille ja vaihtelulle.

Nykyinen luterilainen messumme muistuttaa hyvin läheisesti katolista messua – myös ulkoisesti (esim. alban, stolan ja kasukan käyttö liturgisena asuna sekä korporaaliliina). Luterilaisen ja katolisen messun samankaltaisuus juontaa juurensa siitä, että molemmat kuuluvat läntisen kirkon traditioon.

Nykyäänkin niin luterilainen, katolinen kuin esimerkiksi ortodoksinen messu eli rakentuvat samojen elementtien varaan:

Johdanto/valmistautuminen
Opetusosa (sis. mm. raamatunlukua).
Ehtoollisosa
Päätös

Kirkkokuntien kesken näiden neljän keskeisen osan muoto ja niihin liittyvät rukoukset kuitenkin vaihtelevat. Esimerkiksi ortodoksikirkon liturgiaan kuuluu proskomidi eli valmistusosio, jossa ehtoollisaineet leikataan pienempiin osiin pöydällä. Ehtoollisen nauttiminen myös tapahtuu lusikalla toisin kuin läntisessä perinteessä.

Ks. aiheesta lisää:

Heikki Kotila: Liturgian lähteillä. Johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan. Käytännöllisen teologian laitoksen julkaisuja 97. Helsingin yliopisto, 2000.
http://www.ortodoksi.net/index.php/Liturgia

Voiko ateisti olla seurakuntavaaliehdokas?

Nimimerkki: ”Seurakuntavaalien ehdokas” kysyy: ”Seurakuntavaalien ehdokkailta edellytetään, että ovat tunnettuja kristilliseltä vakaumukseltaan. Aika epämääräistä, mutta kuitenkin velvoittavaa. Hyvä Dr. Evl, kuka mielestäsi on kelvollinen ehdokkaaksi ja kuka ei. Missä menee raja? Voiko seurakunta evätä jonkin ehdokkuuden vakaumuksen puutteen takia?”

Vastaus:

Kirkkolain 23 luvun toisen pykälän mukaan: ”Vaalikelpoinen seurakunnan ja seurakuntayhtymän luottamustoimeen on kristillisestä vakaumuksesta tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ei ole vajaavaltainen.”

Viime aikoina julkisuudessa on käyty keskustelua siitä, voidaanko esimerkiksi ateistiksi julkisesti tunnustavaa hyväksyä ehdokkaaksi. Asiaan ottanut kantaa edellisten vaalien (2010) yhteydessä Oulun tuomiokapitulin lakimiesasessori: http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/lakimiesasessori-ateistiehdokas-on-vaalikelpoinen/. Hänen mukaansa ei ole olemassa mittareita, joilla kristillistä vakaumusta voisi mitata.

Varovaisemman kannan asiaan otti tämän syksyisten vaalien osalta Savonlinnan vs. kirkkoherra Toivo Loikkanen: http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/seurakuntavaaliehdokas-pitaa-jumalaa-taruolentona. Ks. myös http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/ateistiehdokas-vetaytyy-vaaleista/

Jos ihminen julkisesti tunnustautuu ateistiksi, seurakunta voi nähdäkseni evätä kirkkolain nojalla jäsenen ehdokkuuden. Kysehän on nimenomaan siitä kirkkolain mukaan, onko ehdokas kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu. Kenenkään kristillistä vakaumusta ei voi toki millään mittarilla mitata, jos ihminen ei sitä itse ilmaise. Kirkkolain mukaan kyse onkin siitä, onko ehdokas valmis julkisesti tunnustautumaan kristityksi (vrt. 1. Joh. 4:2). Ehdokkaaksi aikova kirkkomme jäsen, joka julkisesti tunnustautuu ateistiksi, ei ole siten mielestäni kirkkolain mukaan sovelias ehdokkaaksi. Sovelias ei ole myöskään esim. vajaavaltainen, alle 18-vuotias jne.

On myös syytä muistuttaa, että seurakuntavaaleissa läpi päässeet jäsenet päättävät erittäin tärkeistä asioista seurakunnassa mm. edistääkseen kristillisyyttä. Voikin kysyä, voisiko esimerkiksi ateistiksi tunnustautuva edistää kirkon ydintoimintoihin kuuluvaa lähetystyötä, joka on ollut viime vuosina seurakuntien kestopuheenaihe. Näin ollen tulkintani kirkkolaista eroaa Oulun tuomiokapitulin lakimiesasessorin tulkinnasta.

Dr. Evl on seurakuntavaalien suhteen myös sitä mieltä, että kaikille ehdokkaille tulisi muistuttaa kirkon tunnustusperustasta eli siitä, että kirkon arvopohja on säädetty kirkkolain ja -järjestyksen ns. tunnustuspykälässä, jonka mukaan kristillinen usko perustuu Raamattuun, vanhan kirkon uskontunnustuksiin (mm. Apostolinen) ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Näin ollen seurakuntavaalit poikkeavat esim. kunnallisvaaleista, joiden arvopohjaa ei ole määritelty samalla tavoin kuin kirkossa. Toisin sanoen seurakuntavaaleissa päättäviin elimiin valittujen tulee ottaa päätöksissään huomioon kirkon kristillinen arvo- ja tunnustusperusta. Jokainen voi tarkemmin tutustua kirkon arvoperustaan tästä linkistä (suosittelen lämpimästi):

http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/

Mitä kirkko ajattelee vapaamuurareista?

Nimimerkki ”Vapaaeimuurari” kysyy: ”Ev.lut. kirkolla ei ole virallista kantaa vapaamuurareihin eikä myöskään mitään mielipidettä ko. seurasta – näin olen ymmärtänyt, kun asiaa olen yrittänyt selvitellä. Monenlaista juttua heistä kyllä on kirjoiteltu ja jopa saatananpalvojiin luokiteltu. Haluaisin kirkon jäsenenä saada tietoa siitä, miten kirkko suhtautuu vapaamuurareihin.”

Vastaus

”Vapaaeimuurari” on käsittääkseni oikeassa. Dr. Evl ei löytänyt yhtään virallista kirkon kannanottoa kyseiseen seuraan. Vapaamuurarien uskomuksista on kuitenkin tehty Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisu (Sarja A Nro 65):

Mihin vapaamuurari uskoo? Suomalaisten vapaamuurarien arvot, etiikka ja uskonnollisuus (toim. Harri Heino; 1995)

Kyseisestä tutkimuksesta käy ilmi, että mm. 1930-luvulla kirkolliskokouksessa oli käsiteltävänä aloite, jonka mukaan kirkon työntekijä ei saisi kuulua vapaamuurarien kaltaisiin salaseuroihin. Tutkimuksessa vihjataan, että tuolloin vapaamuurareihin kohdistunut kriittisyys olisi johtunut ainakin osittain antisemitististä peloista juutalaisten salaliittoa vastaan tai kansallissosialismista. Esimerkiksi kansallissosialistisessa Saksassa vapaamuurarien toiminta jäädytettiin. Joka tapauksessa Suomessa kirkolliskokouksen esitys raukesi ja papin omaan harkintaan jäi päättää, kuuluako tällaiseen veljeskuntaan.

Kysymys vapaamuurareista kirkossa nousi uudelleen esiin vuonna 1981 Oulun hiippakunnan synodaalikokouksessa, joka esitti vapaamuurarien uskonnollisen luonteen tutkimista. Dr. Evl:llä ei ollut mahdollisuutta hankkia tässä tilanteessa kyseistä pöytäkirjaa käsiinsä (=sitä ei löytynyt internetistä). Mitä ilmeisimmin aloite ei kuitenkaan johtanut päätökseen, jossa kirkon työntekijän ei olisi luvallista kuulua vapaamuurareihin.

Viime vuosikymmeninä vapaamuurarit ovat ainakin Suomessa suhtautua avoimemmin julkisuuteen. Yksi osoitus tästä on Heinon tekemä yllä mainittu tutkimus. Heino on saanut käsiinsä sellaisia lähteitä vapaamuurarien rituaaleista, joita ei ole ilmeisesti aiemmin annettu liikkeeseen kuulumattomille tutkijoille.

Dr. Evl luki Heinon toimittaman tutkimuksen ja tutustui myös siihen, mitä Suomen suurloosin vapaamuurarit ilmoittavat itsestään internet-sivuillaan (http://www.vapaamuurarit.fi/) . Alle olen koonnut muutamia asioita, joihin kiinnitin huomiota:

Heinon tutkimuksesta käy ilmi, että suomalaiset vapaamuurarit suhtautuvat keskimääräistä myönteisemmin esimerkiksi kirkkoon ja kristinuskoon. Tutkimuksen mukaan vapaamuurarit ”ovat myös muita suomalaismiehiä aktiivisempia raamatunlukijoita, rukoilijoita sekä kirkossa ja ehtoollisella kävijöitä.” Toisaalta vapaamuurarit suhtautuvat muita suomalaismiehiä skeptisemmin paranormaaleihin ilmiöihin. Heinon tutkimuksen jälkeen suomalainen uskonnollisuus on kokonaisuudessaan maallistunut merkittävästi, joten olisikin mielenkiintoista tietää, miten tilanne suhteessa kirkkoon ja kristinuskoon vapaamuurareiden parissa on kehittynyt.

Heinon tutkimuksen painopiste on enemmän vapaamuurareiden jäsenkunnassa ja heidän uskomuksissaan. Siten tutkimus on lähinnä käytännöllisen teologian alaan kuuluvaa tutkimusta. Sen sijaan Heinon tutkimukseen ei varsinaisesti sisälly sen arviointia, ovatko vapaamuurareiden viralliset opetukset ristiriidassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon opetusten kanssa. Tämä kysymys kiinnostaa erityisen paljon Dr. Evl -hahmoa, joka on syventynyt systemaattiseen teologiaan ja tämänlaisten kysymysten analysointiin. Seuraavassa on siis Dr. Evl:n omaa pohdintaa ja analyysia (ei siis kirkon virallisia päätöksiä kirkon suhteesta vapaamuurareihin). Koska vapaamuurarien riitteihin liittyy myös salattuja puolia, ei ole mahdollista analysoida kirkon ja vapaamuurarien uskomusten yhteensopivuutta kattavasti. Seuraavaksi otan esille muutamia huomioita niiden tietojen valossa, joita olen saanut Heinon tutkimuksesta ja Suurloosin nettisivuilta. On kuitenkin huomattava, että vapaamuurarijärjestöjä on maailmassa monia ja myös niiden uskomukset vaihtelevat. Tässä keskitytään lähinnä siis suomalaisiin vapaamuurareihin.

Ensimmäinen huomioni liittyy Suomen suurloosin ohjesääntöön, jonka mukaan jäseneksi pyrkivän tulee tunnustaa Muinaisaikaisten Rajapylväiden mukaisesti uskovansa ”yhteen iankaikkiseen ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan sekä sielun kuolemattomuuteen” (s. 32). Myöhemmin tutkimuksessa viitataan muun muassa Sinisten loosien vanhemman kaitsijan virkaanasettamiseen, jossa todetaan mm. ”Vesivaaka opettaa, että me kaikki polveudumme samasta alkulähteestä ja olemme saman luomakunnan olentoja…kerran tulee aika, jolloin kaikki erilaisuudet häviävät ja jäljelle jää vain hyvyys, jolloin kuolema, tuo kaikkien maallisten arvojen tasoittaja, palauttaa meidät samaan yhteiseen alkutilaan.” (s. 41–42). Loosin mestarin virkaanasettamisessa taas todetaan: ”…Opeta veljiä kunnioittamaan Kolmea Suurta Loistotähteämme, jotka ovat Pyhä Raamattu, suorakulma ja harppi, joiden kaunis symboliikka on sinulle tunnettu.” Näyttää siltä, että vaikka vapaamuurarit ovat keskimääräistä sitoutuneempia Suomessa kristinuskoon, kyseisen liikkeen rituaaleihin kuuluu sellaisia uskonnollisia piirteitä, jotka ovat kristinuskolle vieraita. Heinon tutkimuksesta ei käy tarkemmin ilmi esim. se, mitä ovat Vesivaaka tai Muinaisaikainen Rajapylväs.

Suomen suurloosin internet-sivut herättävät myös kysymyksiä vapaamuurareiden uskomuksista. Sivuilla nimittäin todetaan, että vapaamuurareilla ei ole ”minkäänlaista uskonnollista oppia tai tunnustusta” ja toisaalta edellytetään uskoa yhteen Jumalaan. On kuitenkin selvää, että usko yhteen Jumalaan on jo sellaisenaan uskonnollinen oppi tai tunnustus – toisin kuin siis sivut väittävät.

Lisäksi sivuilla todetaan, että ”vapaamuurariuteen ei kuulu salatiedettä tai magiaa.” Toisaalta sivuilla kuitenkin esitetään, että vapaamuurarien tavoitteena on ”auttaa perinteisten rituaalien ja symbolien avulla jäseniään heidän pyrkimyksissään paremmiksi ihmisiksi” ja että salaisuudet ”ovat vapaamuuraritoiminnan perinteistä ydintä, jonka tehtävänä on tarjota kokelaille mielenpainuvia elämyksiä ja myös lisätä veljeskunnan yhteenkuuluvuuden tunnetta.” Jos kuitenkin rituaalien avulla pyritään esimerkiksi paremmiksi ihmisiksi, voi kysyä, eikö tämäkin kuulu olennaisena osana uskontojen tuntomerkkeihin. On myös syytä huomata, että tällaiset uskontoa muistuttavat rituaalit ovat salattuja. Vaikka järjestö ei pidäkään itseään uskontona, näyttää siltä, että vapaamuurareiden toiminnassa on piirteitä jonkinlaisesta mysteeriuskonnosta – etenkin, jos otetaan huomioon Heinon tutkimuksen viittaukset ainakin minulle tuntemattomiin entiteetteihin tai asioihin (esim. Vesivaakaan tai Muinaisaikaiseen Rajapylvääseen)?

Vapaamuurarit eivät kuitenkaan salli sivuston mukaan keskustelua uskonnosta ja politiikasta. Kyseistä sääntöä perustellaan sillä, että se voisi saada aikaan ristiriitoja ja toisaalta paljastaa jäsenten uskonnollisen vakaumuksen (vrt. vapaamuurareissa ei koskaan kysytä jäsenen uskonnollista laatua).

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että Suomen vapaamuurarit ovat Heinon tutkimuksen mukaan erittäin sitoutuneita kristinuskoon ja kirkkoon. Toisaalta vapaamuurareiden rituaaleissa näyttää olevan kristinuskolle vieraita uskonnollisia piirteitä. Vapaamuurarit myös ovat perustaneet useita hyväntekeväisyysjärjestöjä (mm. Ragnar Ekbergin Säätiö), vaikka he toisaalta muistuttavat, ettei se ole liikkeen päätarkoitus. Liike näyttää myös painottavan vahvasti kehittymistä hyveelliseen elämään. Liikkeessä näyttää olevan siis paljon kirkon kanssa yhteistä arvopohjaa.

Ongelmalliseksi liikkeeseen kuulumisen tekee kuitenkin Dr. Evl:n mukaan kristitylle se, että se näyttää sisältävän kristinuskolle vieraita uskonnollisia piirteitä. Toisaalta näiden uskonnollisten piirteiden analysoimisesta tekee haasteellisen sen, että vapaamuurarit eivät salli uskonnosta puhumista, pitävät salaisia rituaaleja, eivätkä itse pidä edellä mainittuja piirteitä uskonnollisina tai tunnustuksellisina.

Pitääkö lapsi erottaa kirkosta, jotta hän voi osallistua elämänkatsomustiedon tunnille?

Nimimerkki ”Ihmettelevä” kysyy: ”Hei, onko Espoossakin ainoa keino saada lapsi haluamamme Elämänkatsomusopin opetukseen vain siten, että erotamme hänet kirkosta? Monikulttuurisessa perheessämme on tarpeen, että lapsemme osallistuu koulussa nimenomaan Elämänkatsomusopin opetukseen. Mutta ainoa keino tähän on se, että joudun erottamaan lapseni kirkosta? Entä jos hän myöhemmin, esim. 15-vuotiaana haluaa liittyä takaisin kirkkoon – miten hänen sitten tulee toimia ja mitä se edellyttää häneltä/perheeltä?”

Vastaus:

Asia on tosiaan niin, että kirkkoon kuuluvaa ei saa elämänkatsomusopetukseen, jos heille järjestetään koulussa oman uskonnon mukaista opetusta. Jos tilanne on se, että haluatte välttämättä lapsen osallistuvan elämänkatsomustiedon opetukseen, on todennäköisesti ainoa keino erottaa lapsi kirkosta. Asia kannattaa kuitenkin varmistaa vielä omasta koulusta, koska uskonnonopetusten ryhmissä on koulujen kesken eroja.

Ennen kuin päädytte niinkin radikaaliin ratkaisuun, että tämän vuoksi erotatte lapsenne kirkosta, kehottaisin miettimään vielä muutamaa asiaa:

1. Mitä sellaista elämänkatsomustiedossa on lapsenne kannalta paremmin kuin uskonnossa? Niin uskontoa kuin elämänkatsomustietoa voi opettaa sellainen ihminen, joka on itse ateisti, kristitty, hindu jne. Uskontoa ja elämänkatsomustietoa opettavat ovat pääsääntöisesti saaneet tieteellisen koulutuksen yliopistossa ja noudattavat opetussuunnitelmaa. Myös uskonnonopetuksessa tarkastellaan maailman uskontoja jne.

2. Eikö lapsenne kuuluminen kirkkoon ole jo osoitus siitä, että olette päättäneet kasvattaa hänet evankelis-luterilaisen uskonnon mukaisesti? Kasteenhan ja lapsen liittämisen kirkkoon edellytys on se, että vanhemmat ja kummit kasvattavat lapsen kristillisesti. Kodissa tehtävään kristilliseen kasvatukseen kuuluu kirkon näkökulmasta tiedollisen opetuksen (esim. lasten raamatun tai lasten katekismuksen lukeminen) lisäksi myös hartauselämään tutustuttaminen (mm. iltarukous ja perhemessussa käynti). Jokaisella perheellä on kuitenkin luonnollisesti heidän oma tapansa ja arkielämäänsä soveltuva tapa huolehtia kristillisestä kasvatuksesta. Kun kotona lasta voi tutustuttaa hartauselämään, koulussa painopiste on lähinnä tiedollisessa osaamisessa.

Vaikka kaste edellyttääkin kristillisestä kasvatuksesta huolehtimista, ei tämä ole mielestäni esteenä perheen monikulttuurisuudelle ja perheen mahdolliselle moniuskoisuudelle. On luonnollista myös se, että lapsi oppii kotonakin sen, että maailmassa on muitakin uskontoja tai uskomuksia kuin kristinusko. Monikulttuurisessa perheessä lapsi oppii parhaimmillaan jo nuoresta pitäen mm. suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden ymmärtämistä. Vaikka kirkon näkökulmasta lapsen kasteeseen kuuluu olennaisena osana kristillinen kasvatus, vanhemmat toki niin teoriassa kuin käytännössäkin viime kädessä päättävät, miten he haluavat lapsensa kasvattaa ja mihin uskontokuntaan lapsi kuuluu.

3. Dr. Evl:llä ei ole uskonnonopettajan tai elämänkatsomustiedon opettajan koulutusta. Sen vuoksi mietinkin, kannattaisiko teidän kysellä lapsennen koulusta suoraan uskonnon ja ET:n opettajilta, millaisia oppisisältöjä ja miten he koulussa opettavat. Ehkä tämä voisi antaa hyviä näkökulmia asiaan ja auttaa perheenne tarpeiden ja tilanteen arviossa.

4. On myös huomattava, että uskonnonopetuksesta määrää valtio, ei kirkko:

http://www.minedu.fi/OPM/Kirkollisasiat/uskonnonvapaus/?lang=fi

Jos päädytte siihen ratkaisuun, että erotatte lapsenne kirkosta, voi hän 12–17-vuotiaana omalla ja teidän vanhempien suostumuksella liittyä takaisin kirkkoon. Toki aiemminkin kirkkoon voi uudelleen lapsen liittää. Joka tapauksessa liitittepä lapsenne missä iässä tahansa mahdollisesti uudelleen kirkkoon silloin kannattaa olla suoraan yhteydessä oman alueen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, tiedustella hyvissä ajoin liittymisen edellytyksiä ja sopia yksityiskohdista.

15 vuotta täyttäneen ja uudelleen kirkkoon liittyvän pitää tunnustaa tarpeellisen opetuksen jälkeen kirkon usko. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nuoren pitää osallistua rippikouluun (jos hän ei ole sitä aiemmin käynyt) ja siinä yhteydessä keskustella kirkkoherran tai rippikoulua vetävän papin kanssa. Halutessanne voitte myös pyytää, että kirkon yhteyteen ottamisessa käytetään Kirkon yhteyteen ottamisen kaavaa (ks. http://www.evl.fi/kkh/to/KJM/toim-kirja/).

Toivottavasti löydätte hyvän ja toimivan ratkaisun tilanteeseenne ja lapsellenne. Halutessanne voitte myös ottaa uudellen yhteyttä nettisivujen kautta ja laittaa samalla yhteystietonne, jotka tulevat sähköpostiiini. Silloin Dr. Evl:n alter ego ottaa teihin yhteyttä 😉

Säilyykö kirkosta eronneen kummius?

Nimimerkki ”Pohdiskelija” pohtii seuraavaa: ”Säilyykö kummius, jos kummi eroaa kirkosta tai vaihtaa kirkkokuntaa?”

Vastaus:

Kirkosta eronnut eli esimerkiksi ateistiksi tai johonkin muuhun uskontoon kääntynyt ei voi enää toimia lapsen tai aikuisen kummina. Kummin tehtävä on nimittäin tukea mm. lapsen vanhempia kristillisessä kasvatuksessa sekä rukoilla kummilapsen ja tämän perheen puolesta. Kummius on ollut alun perinkin merkittävä kirkon luottamus- ja opetustoimi. Tosin kummin yksi tehtävä on ollut perinteisesti kasteen todistaminen. Jos kummi on ollut kasteen aikaan paikalla, on hän kirkosta eroamisen jälkeenkin kasteen todistaja.

Kuitenkin kummi, joka eroaa kirkosta, antaa samalla kummilapselle kirkkovastaisen viestin. Siitä näkökulmasta on outoa, että kirkosta eronnut kummi haikailee edelleen kummiuden perään. Tällaisessa tilanteessa on syytä pohtia, onko kirkosta eronnut kummi alun perinkään ymmärtänyt oikein kummin tehtävää. Myöskään toiseen uskontokuntaan (esim. muslimiksi, hinduksi, mormoniksi, jehovantodistajaksi tai buddhalaiseksi) kääntynyt ei voi enää luonnollisestikaan toimia lapsen kummina edellä mainituista syistä.

Sen sijaan hieman eri asia on se, jos kummi vaihtaa toiseen kristilliseen uskontokuntaan. Jos kummi esimerkiksi kääntyy Porvoon kirkkoyhteisöön kuuluvaksi anglikaaniksi (mm. Skotlannin episkopaalinen kirkko), ei esteitä kummiuden jatkumiselle ole. Nimittäin Porvoon kirkkoyhteisöön kuuluvan kirkon jäsen voi hyvin toimia kummina samalla tavoin kuin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvakin konfirmoitu kirkon jäsen.

Jos kummilapsella on kaksi kummia, jotka ovat konfirmoituja kirkkomme jäseniä tai kuuluvat johonkin muuhun Porvoon kirkkoyhteisön kirkkoon, voi kummiksi päästä myös sellaisen kirkon jäsen, joka hyväksyy kasteemme. Näin ollen esimerkiksi katoliseksi ja ortodoksiksi kääntyvä kummi voinee edelleen toimia kirkkomme kummina entiseen tapaan. Tällöin hänen on toki muistettava, että hänen tehtävänsä on tukea lasta nimenomaan evankelis-luterilaisessa kristillisessä kasvatuksessa.

Ongelmallisempi tilanne syntyy silloin, kun kummi kääntyy esimerkiksi helluntaiherätyksen jäseneksi. Helluntaiherätys ei nimittäin hyväksy lapsikastetta ja muutenkin helluntaiherätyksen opetus uskon ja kasteen välisestä suhteesta poikkeaa radikaalisti luterilaisesta käsityksestä. Näiden syiden vuoksi esim. helluntaiherätykseen kääntyneellä kummilla ei ole mielestäni enää edellytyksiä jatkaa kummin tehtävää.

Lapselle voidaan myös lisätä kummeja jälkikäteen aina 18 ikävuoteen asti, jos kummin tehtävä ei jostain syystä toteudu (esim. kummin kuolema, maastamuutto, kirkosta eroaminen tai yhteydenpidon kuihtuminen olemattomiin). Tällöin päätöksen tekee vanhempien esityksestä seurakunnan kirkkoherra. Yli 12-vuotiasta lasta on kuitenkin kuultava ennen kummien lisäämistä. Kummiutta ei kuitenkaan voida poistaa esimerkiksi vanhempien aloitteesta.

Teologisesti tarkastellen kummin tehtävä kristillisenä kasvattajana jatkuu aina konfirmaatioon asti, josta lähtien lapsi tai myös myöhemmällä iällä kristityksi kääntynyt saa enemmän oikeuksia ja velvollisuuksia kristittynä. Konfirmaation jälkeen kristityn tulee ottaa vastuuta aiempaa enemmän omasta kristillisestä elämästään ja vaelluksestaan (esim. rukoilu, raamatunluku, messuun osallistuminen, köyhien ja kärsivien auttaminen jne.). Toisaalta konfirmaatio antaa myös merkittäviä oikeuksia kirkossa: mahdollisuus päästä kummiksi, osallistua itsenäisesti ehtoolliselle, äänestää seurakuntavaaleissa (16 ikävuodesta lähtien) sekä asettua ehdolle kirkon päättäviin elimiin (18 ikävuodesta lähtien). Lisäksi rippikoulun käyneet kirkkomme jäsenet voivat saada kirkollisen vihkimisen.

Vaikka kummia ei tarvitakaan enää konfirmaation jälkeen yhtä paljon kristillisenä kasvattajana, kummeus toki säilyy siitäkin eteenpäin. Kummi voi edelleenkin esimerkiksi tukea lasta kristillisessä kasvatuksessa ja rukoilla hänen puolestaa. Itse asiassa tämä on luonnollisesti jopa suositeltavaa!

Ks. aiheesta lisää:

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/3D771C0F959FAD46C2257022003F65DA?OpenDocument&lang=FI

http://www.espoonseurakunnat.fi/web/pyhat-juhlat;jsessionid=9DB568D8AA65AE02DFAB5F09CF4D059F