Dr. Evl -

Category Archives

8 Articles

Miksi Jumala pelastaa ihmisen kärsimyksen, uhraamisen ja ristin kautta?

Nimimerkki ”Risti ylpeästi kaulassa” kysyy: ”Tyhjä risti on meille luterilaisille tärkeä symboli, mutta miksi Jeesuksen ´uhraaminen´ eli ristikuolema oli tarpeellinen? Eikö Hän olisi voinut elää opettaen ihmisiä, kuolla luonnollisesti ja sitten nousta kuolleista? Eikö jo Jumalan astuminen maan päälle ole tarpeeksi suuri uhri?”

Vastaus:

”Risti ylpeänä kaulassa” kysyy erinomaista ja vaikeaa kysymystä. Meille ihmisille on luontaista ajatella, että mitä vähemmän kärsimystä ja vastoinkäymisiä elämässä tulee vastaan, sitä parempi. Meidät kristityt onkin kutsuttu lievittämään ja ehkäisemään kärsimystä parhaamme mukaan. Kärsimyshän kuuluu olennaisena osana nimenomaan langenneeseen ja pahaan maailmaan, eikä optimaaliseen ideamaailmaan, paratiisiin tai tulevaan Kristuksen luomaan uuteen maahan ja taivaaseen. Jos maailmassa ei olisi pahuutta, ei maailmassa olisi kärsimystäkään. Pahuus ja kärsimys kietoutuvat toisiinsa. Joskus Jumala myös perkaa meidän ihmisten itsekkyyttä, ylpeyttä ja pahuutta kärsimyksen kautta. Joskus kärsimys taas jää täysin mysteeriksi ja tuntuu täysin kohtuuttomalta.

Monien hyvistä aikomuksista huolimatta langennut maailma ei yksinkertaisesti näytä pääsevän täysin eroon kärsimyksestä tämän elämän aikana, vaikka kärsimystä pystytäänkin lievittämään. Juuri tämän langenneen maailman ja sen ihmiset Jumala halusi pelastaa. Siksi Jumala itse syntyi elämään ihmiselämää ja kokemaan sen vastoinkäymisiä karuimmassa muodossaan langenneeseen maailmaan ja sen keskelle.

Luterilaisen teologian mukaan meidän ihmisten olemus ja teot ovat niin synnin ja pahuuden vaurioittamia, että ne väistämättä vaativat erittäin suurta rankaisua, sovitusta ja vapautusta. Syntien sovitukseen lopullisella tavalla ei riitä Vanhassa testamentissa kuvatut eläinuhrit. Synnin ja pahuuden lopulliseen kukistamiseen ei riitä edes Jumalan astuminen maan päälle tai Jeesuksen opetustoiminta. Synti on turmellut niin pahoin ihmisen suhteen Jumalaan ja toisiin sekä myös luomakunnan, että siihen vaaditaan kosmisen luokan uhri ja sovitus. Vain kosminen ja äärettömän suuri uhri voi vapauttaa koko luomakunnan pahuuden vallasta.

Koska uhrin täytyy olla kosminen ja koko maailmankaikkeutta koskettava, sen voi tehdä vain Jumala. Juuri tämän takia Jeesus, jossa yhdistyy ainutlaatuisesti todellinen Jumala ja todellinen ihminen, syntyi kärsimään ihmisten puolesta. Vain Hänessä kosminen uhri oli mahdollinen. Hän kantoi meidän jokaisen synnin – niin sinun kuin minunkin – ja siitä johtuvan syyllisyyden ristille. Vain tätä kautta oli mahdollista päästä eroon Jumalan rangaistuksesta syntisiä ja pahoja kohtaan. Kristuksen kautta ihmisen ja Jumalan välinen yhteys on eheytynyt ja vain sen takia mekin olemme päässeet taivasten valtakuntaan ja voimme tulevassa täydellisessä elämässä kävellä taivaallisen paratiisin porteista sisään. Kristuksessa ja hänen sovituskuolemassaan ja ylösnousemuksessaan tapahtunut kosminen sovitus on avannut meille taivaan portit.

Tämä toimintatapa kertoo jotain olennaista ja samalla salattua Jumalasta. Vaikka Jumala olisikin voinut todennäköisesti sormia napsauttamalla poistaa pahuuden maailmasta, hän jostain meille salatusta syystä päätti toimia toisin. Ehkä Jumalalla on jokin korkeampi päämäärä, jota kärsimyskin palvelee, vaikka meidän onkin joskus vaikea löytää kärsimyksestä mitään mieltä. Tai sitten kärsimys ja siihen liittyvä Kristuksen lohdutus ja omat koettelemukset vain kertovat jotain olennaista Jumalasta: Hän on jotain muuta kuin meidän vajavaiset ajatuksemme. Jumalan kapasiteettihan on niin suuri, että emme edes täysin ymmärrä luomakunnan toimintaa. Miten sitten voisimme ymmärtää ja selvittää kärsimyksen ongelman (vrt. Job)?

Toivottavasti sait tästä vastauksesta jotain hengellistä evästä ja pidät jatkossakin ristin kaulassa Kristuksesta kerskaten!

Miten pyhittää lepopäivä?

Nimimerkki ”Käskyt” kysyy: ”Miten kymmenen käskyä soveltuu nykymaailmaan? Monet alkuperäisitä käskyistä ovat vallitsevassa yhteiskunnassa miltei mahdottomia noudattaa. Esimerkkinä tästä käsky 3. Pyhitä lepopäiväsi. Millä tuota pyhittää jos oma toimeentulo on siitä kiinni, että on pakko työskennellä pyhäpäivinä. Tai vastaavasti työttömillä, joilla kaikki päivät ovat vapaita.”

 

Vastaus

 

Kiitos hyvästä teologisesta kysymyksestä. Mielestäni kymmenen käskyä soveltuu edelleen hyvin eettiseksi ohjeeksi. Esimerkiksi lepopäivän pyhittäminen tarkoittaa etenkin luterilaisuudessa sitä, että ihmisellä pitää olla aikaa myös Jumala-suhteen hoitamiselle. Koska yhteiskuntamme on (valitettavasti) liukumassa yhä enemmän siihen suuntaan, että sunnuntai menettää merkitystään pyhäpäivänä, on tosiaan hyvä kiinnittää huomiota siihen, mitä pyhittäminen tarkoittaa. Työ- ja lepopäivän voi pyhittää esimerkiksi lukemalla Raamattua, rukoilemalla, osallistumalla messuun, tekemällä laupeudentöitä jne. Seurakunnissa myös järjestetään messuja muulloinkin kuin sunnuntaiaamuisin: esim. viikolla (vrt. viikkomessut) ja viikonloppuiltaisin. Nykyisessä yhteiskunnassa pyhitettävän päivän valinta jääkin yhä enemmän yksilön harteille.

 

Toisaalta Jumala on luonut alun perin sapatin myös lepopäiväksi. Ihmisen levontarve onkin erittäin tärkeää. Ilman hengähdystaukoja työstä ihmiselämä muuttuu liian raskaaksi. Toisaalta ilman työtä elämästä katoaa jotain olennaista ja sekin taakka on raskas kantaa. Kohtuus työnteossa onkin se kultainen keskitie, joka on kirkon arvojen mukaista.

 

Meillä papeilla esimerkiksi on kohtalaisesti viikonlopputöitä. Silloin on tärkeää, että arkipäivinä voimme myös levätä, virkistäytyä jne. Minulle parasta ja toimintakykyä ylläpitävää irtiottoa työstä on uinti – jollekin muulle se voi olla jokin toinen asia. Ehkä tässä meille lohdun antaa Mestarimme ohje: ”Ja Jeesus sanoi heille: ´Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” (Mark. 2:27) Voimia ja siunausta työhösi, lepoosi ja pyhääsi.

Ovatko hyvät tekommekin saastaisia?

Nimimerkki ”Teot” kysyy: ”Raamatussa sanotaan, että omat hyvät tekomme ovat kuin ”saastaiset vaatteet” (viittaus omavanhurskauteen). Toisaalta myös sanotaan että Jeesus on valmistanut meille hyviä tekoja joita uskovina saamme tehdä. Ovatko nämäkin teot ”saastaisia vaatteita” vai ovatko ne ”puhtaita” jos ne tehdään uskossa Jeesukseen? Kiitos:)”

 

Vastaus

 

Kiitos hyvästä kysymyksestäsi. Viittaat saastaisilla vaatteilla varmaankin Sakarjan kirjan kohtaan 3:3–4: ”Joosua seisoi enkelin edessä, likaiset vaatteet päällään. Enkeli sanoi palvelijoilleen: ´Ottakaa likaiset vaatteet pois hänen päältään.´ Sitten enkeli sanoi Joosualle: ´Katso, minä olen ottanut pois sinun syntisi ja minä puetan sinut juhlavaatteisiin.´” (Kirkkoraamattu 1992).

 

Raamatussa tosiaan muutenkin käytetään vaatteita vertauskuvana sille vanhurskaudelle ja pyhyydelle, jonka Jumala ihmiselle lahjoittaa. Tuo Jumalan lahjoittamasta pyhyydestä myös kumpuaa aidosti hyviä tekoja. Kuten esimerkiksi apostoli Paavali sanoo kirjeessään Galatalaisille (5:22–23):

 

”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki.” Pyhä Henki siis puhdistaa ihmisen sisintä pahuudesta ja sen seurauksena ihminen pystyy tekemään myös aidosti hyviä tekoja (joita ei motivoi esim. itsekkyys, vaan aito halu auttaa). Näitä Pyhän Hengen voimasta syntyneitä tekoja ei voi siten mielestäni mitenkään kutsua saastaisiksi.

 

Toisaalta me kristityt emme täysin vapaudu pahuudesta vielä tämän elämän aikana ja meissä vaikuttaa myös itsekäs luontomme. Sen vuoksi osa teoistamme eivät ole välttämättä Pyhästä Hengestä ja joskus ne voivat olla myös saastaisiksi tulkittavia. Pyhittyminen onkin tulkittava prosessiksi, joka on alkanut jo tässä ajassa Jumalan sanan ja sakramenttien (eli kaste ja ehtoollinen) kautta ja Pyhän Hengen voimasta, mutta prosessi täydellistyy vasta tulevassa elämässä.

 

Tässäkin elämässä on kuitenkin tärkeää tukea hyvyyden ja pyhyyden kasvamista itsessä esim. hoitamalla hengellistä elämää (mm. rukoilemalla, Raamattua lukemalla, osallistumalla messuun sekä pyrkimällä hyvyyteen ja hyvin töiden tekemiseen). Vaikka matkamme pyhyyden tiellä onkin vielä epätäydellistä tässä ajassa, Jumala kuitenkin armahtaa meidät Kristuksen tähden.

 

Entä sitten ei-kristittyjen tekemät teot? Ovatko ne täysin saastaisia? Vaikka ihmisellä ei olisikaan Pyhää Henkeä, en uskaltaisi tai voisi sanoa kaikkia hänen töitään saastaisiksi. Tiedän esimerkiksi monia ei-kristittyjä, jotka ovat tehneet paljon hyvää. Tähän suuntaan myös kirjoittaa apostoli Paavali Roomalaiskirjeessään (2:14–15):

 

”Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.”

Miten Jumala vastaa rukouksiin?

Nimimerkki ”Kuu” kysyy: ”Miten Jumala vastaa rukouksiin?”

 

Vastaus

 

Kiitos hyvästä ja ytimekkäästä kysymyksestä. Jumala vastaa rukouksiin oman mielensä mukaan. Jumala ei ole siten toivomusautomaatti, joka antaisi kaiken mitä häneltä pyytää. Toiveiden sijaan hyvä Jumala antaa usein antaa sen, mitä oikeasti tarvitsemme. Hän on hieman kuin hyvä ja viisas vanhempi, joka ajattelee lapsensa parasta. Kuten virsi 341 asian hyvin kiteyttää: ” Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä. Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä.”

 

Jumala kokemustenikin mukaan vastaa usein meitä hyödyttävällä tavalla – siksi rukoilukin kannattaa. Jumala toivookin, että pyydämme Häneltä hyviä asioita elämäämme (kuten esimerkiksi Isä meidän -rukouksessa). Hyviä asioita ei siis kannata pitää itsestään selvinä, vaan niitä voi Jumalalta pyytää ja Häntä niistä kannattaa myös kiittää.

 

Raamatusta löytyy myös lukemattomia esimerkkejä, kuinka Jumala on auttanut niitä ihmisiä, jotka ovat kääntyneet rukouksessa Hänen puoleensa. Hyvänä esimerkkinä toimii Hanna, joka rukoili lapsettomuuteen apua ja sai Herralta avun. Hänen kiitossanansa rohkaisevat rukoiluun vaikeassakin tilanteessa:
”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä.” (1. Sam. 2:6; Kirkkoraamattu 1992).

 

Ps. Seurakuntien messuihin voi usein jättää esirukouspyyntöjä (kirkkosalin läheisyydestä löytyy usein lappuja). Meillä on myös esirukouspalsta, jonne voi lähettää pyyntöjä: http://www.espoonseurakunnat.fi/web/at-kirkko/esirukous

Miten kirkkojen pelastuskäsitykset eroavat toisistaan?

Nimimerkki ”kyselijä” kysyy: ”Miten eri kirkkokuntien pelastuskäsitykset eroavat toisistaan (esim. ortodoksinen, katolinen ja luterilainen kirkko)? Pelastuuko ihminen kaikkien mukaan yksin armosta, Jeesuksen sovitustyön vuoksi?”

Vastaus:

 

Hyvä ja laaja kysymys, johon on mahdoton tässä vastata yksityiskohtaisesti. Karkean jaottelun mukaan voisi kuitenkin sanoa, että kaikki kirkkokunnat korostavat Jeesuksen armoa. Kirkkokunnat kuitenkin eroavat toisistaan sen suhteen, mitä se käytännössä tarkoittaa. Esimerkiksi luterilaisuudessa pelastusoppi on liittynyt läheisesti ajatukseen Jumalan kaikkivaltiudesta ja kaikkivaikuttavuudesta. Esimerkiksi Lutherin mukaan luodut olennot ovat aina jollain tapaa Luojansa vaikutuspiirissä. Hänen mukaansa ihmiset voivat tehdä (näennäisesti?) päätöksiä maallisen elämän alueella (esim. nousenko sängystä ylös ja menenkö töihin), mutta hengellisen elämän alueella he ovat konkreettisestikin Jumalan armon varassa: Pyhä Henki synnyttää uskon, toivon ja rakkauden sanan ja sakramenttien kautta siellä missä tahtoo.

 

Sen sijaan toista ääripäätä edustaa esimerkiksi helluntaiherätys, jossa korostetaan ns. uskonratkaisun tekemistä. Kyseisessäkin liikkeessä toki korostetaan Jumalan armoa, mutta siihen liittyen kasteen ja uskon välinen suhde on erilainen: helluntalaisilla uskon tulee edeltää kastetta; luterilaisilla kasteen taas uskotaan olevan uskon lähde.

 

Mitä tulee taas esimerkiksi katoliseen kirkkoon, sen painotukset ovat viime vuosikymmeninä lähentyneet esim. luterilaisia näkökulmia ja toisaalta luterilaisuudessa on alettu ymmärtää Pyhän Hengen tekemän uudistustyön merkitys pelastukselle. Esimerkiksi Katolisen kirkon katekismuksessa  (1992) todetaan, että ”Pelastus tulee yksin Jumalalta”, mutta äitikirkko välittää tuon pelastuksen (kohta 169). Lähentyminen luterilaisten ja katolisten kanssa välittyy hienolla tavalla myös asiakirjasta Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta (YJV, 1999):

 

http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/DA1B501CC09E109FC22577AE002A3DD8/$FILE/Vanhurskauttamisjulistus.pdf

 

http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/DA1B501CC09E109FC22577AE002A3DD8/$FILE/Yhteinen%20julistus%20vanhurskauttamisopista.pdf

 

Kyseisessä asiakirjassa mm. todetaan:
”Me tunnustamme yhdessä, että Jumala armosta antaa ihmiselle synnit anteeksi ja samalla vapauttaa hänet elämässään synnin orjuuttavasta vallasta ja lahjoittaa hänelle Kristuksessa uuden elämän.” (4.2./22.).

 

Luterilaisten ja ortodoksien pelastuskäsitysten välistä yhteyttä taas selventää ekumeniikan professori tutkimuksessaan Faith and Holiness. Yksi isoimmista kysymyksistä on ollut ortodoksien ja luterilaisten neuvotteluissa se, missä määrin (vai lainkaan) ja millä tavoin ihminen tekee yhteistyötä Jumalan kanssa pelastuksessa.

Voiko kastettu ja kirkosta eronnut osallistua ehtoolliselle?

Nimimerkki ”Ehtoolliselle vai ei?” kysyy: ”Voiko kastettu, konfirmoitu mutta myöhemmin kirkosta eronnut osallistua ehtoolliselle esim. oman lapsensa tai sukulaislapsensa konfirmaatiojumalanpalveluksessa?”

 

Vastaus

 

Kirkossamme ehtoollinen on muun muassa yhteyden ateria. Siinä kristityt kokoontuvat kaikkein pyhimmän ääreen. Jos ihminen on eronnut kirkosta, hän ei luonnollisestikaan ole enää osa yhteisöä eli kommuuniota. Vanhastaan kirkosta erottaminenkin tarkoitti nimenomaan (ehtoollis)yhteydestä poissulkemista eli ekskommunikaatiota. Kirkosta eronnut voi hyvällä omallatunnolla osallistua ehtoolliselle vain, jos hän on eroamisensa jälkeen liittynyt sellaiseen kirkkokuntaan (esim. Brittein saarten anglikaanit), joiden kanssa kirkollamme on ehtoollisyhteys.

 

Jos taas kyseinen henkilö ei kuulu mihinkään tällaiseen ehtoollisyhteyden kirkkokuntaan, ei hän saisi osallistua ehtoollisellemme, vaikka jäsenyyttä ei ehtoollisella kysytäkään. Mietin myös sitä, miksi itse yhteisöstä itsensä erottanut haluaisi osallistua sen yhteyden hienoimpaan ja pyhimpään osaan. Onko syynä toive, että haluaisi sittenkin olla osa tätä yhteisöä?

 

Jos kirkosta eronnut haluaa osallistua ehtoolliselle ja palata jäseneksi pyhien (mutta toki edelleen vajavaisten ja syntisten) yhteisöön, tulisi silloin liittyä kirkkoon uudelleen. Toivotamme lämpimästi tervetulleeksi yhteisöömme myös kirkosta joskus eronneet. Ehtoolliselle on siis liittymisen kautta aina mahdollista päästä!

 

Kirkkoon voi liittyä ottamalla yhteyttä oman alueen seurakuntaasi tai täältä: http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/8438D1117EB147FFC225706C003CD2E9?OpenDocument&lang=FI

Miten tehdään oikein ristinmerkki?

Nimimerkki: ”Ristinmerkki” kysyy: ”Hei! Miten tehdään oikein ristinmerkki. Ovatko ristinmerkit erilaisia luterilaisilla, ortodokseilla ja katolisilla. Entä miten ”viitotaan” jos lausutaan Herran siunaus jonkun ihmisen elämään? Olen tehnyt ristinmerkin niin että lopussa kädet tulevat oikealle ja sitten vasemmalle olkapäälle, mutten tiedä onko se oikein. Olen luterilainen. Kiinnostaa myös sormien asennot, olen pitänyt peukaloa, etusormea ja keskisormea suorina ja nimetöntä ja pikkusormea taivutettuna. Olisi kiva jos ”avaisit” myös ristinmerkin merkitystä. Kiitos:)”

 

Vastaus

 

Kiitos hyvästä kysymyksestä. Ristinmerkkejä on monenlaisia ja niihin myös liittyy erilaisia traditioita. Pääsääntö on, että idän kirkossa eli ortodokseilla ristinmerkki tehdään siten, että ensin kosketetaan sormilla otsaa, sitten rintaa, sen jälkeen oikeaa olkapäätä ja lopuksi vasenta olkapäätä kohti. Lännen perinteessä (esim. katoliset ja luterilaiset) ristinmerkki tehdään muuten samoin, mutta vasenta olkapäätä kosketetaan ensin ja lopuksi oikeaa.
Niin idän kuin lännen perinteessä olen törmännyt samaan selitykseen siitä, minkä vuoksi kosketuksen kohteena on otsa, rinta ja olkapäät: otsa kuvastaa ajatuksia, rinta tunteita ja olkapäät kätten töitä. Tällä tavoin kristitty pyytää Jumalaa siunaamaan ja pyhittämään omaa elämäänsä. Ristinmerkin teko on siten oikeastaan pieni rukous.

 

Sormet asetetaan usein (etenkin idän perinteessä, mutta myös esim. luterilaisessa) perinteessä siten, että peukalo, etusormi ja keskisormi liitetään yhteen kuvaamaan kolmiyhteistä Jumalaa. Pikkurilli ja nimetön taas jäävät erilleen (tai kämmentä vasten) kuvastamaan Kristuksen kahta luontoa: inhimillistä ja jumalallista (eli sitä, että Kristus on tosi ihminen ja tosi Jumala).

 

On kuitenkin tärkeää huomata, että ristinmerkin tavat myös vaihtelevat. On myös tärkeää muistaa, että esimerkiksi luterilaisessa kirkossa tehdään myös monia muita ristinmerkkejä:

 

  1. Kasteen yhteydessä kastettavalle tehdään otsaan ja rintaan pieni ristinmerkki.
  2. Hautaan siunaamisessa arkun päälle tehdään hiekkaristi.
  3. Ehtoollisen asettamisen yhteydessä viinin ja leivän päälle tehdään pieni ristinmerkki.
  4. Pappi (joskus myös esim. maallikko) taas usein tekee myös jumalanpalveluksen alussa (”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”) ja lopussa Herran siunauksen yhteydessä koko kädellä ja kämmenselkä edellä ristinmerkin (olkapäistä vasemmalta oikealle). Samoin pappi tekee saman ristinmerkin esimerkiksi siunatessaan hääparin.

 

Jos haluat tietää lisää ristinmerkistä esimerkiksi jumalanpalveluksen yhteydessä, kannattaa tutustua jumalanpalvelusoppaaseemme (http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content39B3D3). Se esimerkiksi ohjeistaa (s. 115) jumalanpalvelukseen liittyen seuraavaa:

 

Itsensä liturgi voi siunata ristinmerkillä polvistuessaan alttarin

ääreen, evankeliumin lukemisen alkaessa, vastaanottaessaan ehtoollisen

sekä kiittäessään siitä.

Seurakuntalainen voi tehdä ristinmerkin alkusiunauksen yhteydessä,

vastaanottaessaan synninpäästön, evankeliumin lukemisen

alkaessa, vastaanottaessaan sakramentin ja kiittäessään siitä sekä

Herran siunauksen yhteydessä.

Maksavatko yritykset kirkollisveroa?

Nimimerkki ”Kaisa” kysyy: ”Naapurini valittaa, että on se niin väärin, kun yritykset joutuvat maksamaan kirkollisveroa. Mielestäni sitä maksavat vain yksityishenkilöt, eivät firmat. Dr. Evl, miten asia oikeasti on?”

Vastaus

Kirkkollisveroa maksavat tosiaan vain seurakuntien jäsenet eli yksityiset henkilöt – lukuun ottamatta pienituloisia. Yritysten ei tarvitse maksaa senttiäkään kirkollisveroa. Kirkollisveron veronkanto-oikeudesta ja siitä koituvista kuiluista kirkko maksaa vuosittain n. 20 miljoonaa euroa valtiolle. Kirkollisveron juuret palautuvat 1500-luvulle, jolloin valtio omi kirkon omaisuutta ja antoi vastineeksi veronkanto-oikeuden.

Kirkollisveroa ei tule sekoittaa yhteisöveroon. Valtio nimittäin maksaa kirkolle vuosittain osuuden yhteisöverosta, jota yritysten pitää maksaa. Maksun syy on se, että Suomen laki velvoittaa kirkon mm. hoitamaan hautaustoimea. Valtion kirkolle antama osuus yhteisöverosta ei kuitenkaan riitä edes hautaustoimen maksuihin. On selvää, että ilman kirkkoa valtio joutuisi itse kustantamaan ja hoitamaan hautausmaat, kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset jne. Tällöin myös yritykset joutuisivat todennäköisesti maksamaan enemmän yhteisöveroa.

Näin ollen yritykset ja myös valtio itse asiassa pääsevät hyötymään kirkon varoista. Kirkko ja sen jäsenet ovat kuluneen vuosikymmenen aikana nimittäin rahoittaneet sadoilla miljoonilla euroilla hautaustoimea ja muita tehtäviä, joita laki edellyttää kirkolta.

Kirkko ja sen jäsenet ovat siten rahoittaneet välillisesti valtion, yritysten ja jopa vapaa-ajattelijoiden toimintaa – vapaa-ajattelijat nimittäin saavat valtiolta avustusta. Tähän kirkkoon kohdistuvaan epäkohtaan on viime vuosina etenkin kiinnitetty huomiota ja asiasta on käyty valtion ja kirkon edustajien kesken keskustelua. Yksi korjaava toimenpide tehtiinkin äskettäin, kun hautauksesta perittyjä maksuja yhtenäistettiin (http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content3A8931). Se miten hyvin uusi laki kompensoi kirkolle tullutta vajetta, jää nähtäväksi. Yritysten voidaan arvioida hyötyvän kirkon rahojen lisäksi myös sen toiminnasta. Kirkkohan esimerkiksi diakonia-, julistus- ja kasvatustyöllä paikkaa hyvinvointivaltion epäkohtia ja pitää yllä sen vakautta.