Dr. Evl
Kysy Dr EVL:ltäFacebook
Dr. Evl -
Dr. Evl

Tag Archives

3 Articles

Eikö ehtoollispöytä olekaan kaikille avoin?

Nimimerkki ”Suurpiirteinen” kysyy: ”Keiden kanssa luterilainen voi viettää ehtoollista? Millä valtuuksilla kristittyjen keskinäistä ehtoollisyhteyttä ylipäätään rajoitetaan? Eikö ehtoollispöydän sahaaminen osiin ole Jeesuksen käskyn ja rukouksen ”että he yhtä olisivat” vastaista?”

 

Vastaus

 

Jo varhaisessa kirkossa ehtoollisateriaa pidettiin niin pyhänä, että siitä annettiin tarkkaa ohjeistusta (mm. 1. Kor. 11). Kun kristikunta sitten tosiaan Jeesuksen käskystä ja rukouksesta ”että he yhtä olisivat” huolimatta jakaantui vähitellen useisiin kirkkokuntiin, konkreettinen merkki oli usein juuri ehtoollisyhteyden katkeaminen. Nykyaikainen ekumeeninen liike on kuitenkin lähentänyt kirkkokuntia toisiinsa ja Jeesuksen käsky ja rukous ovat toteutumassa ja toivottavasti tuo positiivinen kehitys jatkuu. Ekumeenisen lähentymisen seurauksena esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on täysi ehtoollisyhteys ja samoin pappisviran vaihdettavuus Ison-Britannian anglikaanien kanssa. Voimme siis osallistua esimerkiksi Englannissa anglikaanisen kirkon ehtoolliselle ja he voivat osallistua meidän kirkon ehtoolliselle. Meillä pohjolan luterilaisilla ja anglikaaneilla on siis käytännössä hyvin läheinen kirkkoliitto.
Vielä ehtoollisyhteys ei ole kuitenkaan toteutunut esimerkiksi katolisten ja ortodoksien kanssa. Yksi ongelma taustalla on mm. erimielisyydet pappisvirasta. Sen sijaan esimerkiksi luterilaisilla ja ortodokseilla ei ehtoolliskäsityksen suhteen ole isoa eroa, vaikka käytännössä ehtoollisenviettotapa eroaa idän ja lännen kirkon välillä (idän traditiossa ehtoollista esim. nautitaan pääsääntöisesti lusikalla). Esimerkiksi merkittävin teologinen ehtoolliseen vaikuttava ero ortodoksien ja luterilaisten välillä on se, että edellä mainittujen alttarissa tulee olla reliikki eli pyhäinjäännös.

 

Isompi teologinen ero ehtoollisessa luterilaisilla on etenkin sellaisten vapaiden kristillisen suuntien kanssa, joissa ehtoollinen ymmärretään symbolisesti. Aidossa luterilaisuudessa on nimittäin aina korostettu sitä, että ehtoollisaineet pysyvät kyllä leipänä ja viininä, mutta ne ovat samalla myös mystisellä tavalla Kristuksen ruumis ja veri. Ehtoollisaineet eivät siis luterilaisten mukaan vain symboloi Kristuksen ruumista ja verta. Luterilaisuudessa, kuten ei tietääkseni missään kristinuskon suuntauksessa, ei ajatella siten, että Kristuksen ruumiin ja veren olevan yhtä konkreettista ruumista ja verta kuin vaikka meidän olemuksemme. Ehtoollisessa Kristuksen ruumis ja veri eli Kristus itse on siis mystisesti läsnä.

 

Vaikka ehtoollisyhteys ei olekaan siis vielä laajasti toteutunut, me voimme mennä esimerkiksi katolisen kirkon ehtoollisella siunattavaksi. Samalla tavoin muun uskoiset voivat tulla esimerkiksi luterilaisella ehtoollisella siunattavaksi. Hyvä kansainvälinen merkki on asettaa siunattavaksi tullessa oikea käsi vasemmalle olkapäälle. Tästä eri kirkkokuntien papit tietävät, että hänet siunataan. Ekumeniaa voikin siis edistää myös tällä tavoin ja samalla kunnioittaa kirkkojen keskinäisiä päätöksiä!

 

Miten messu on uudistunut?

Kaisa kysyy: ”Ortodoksinen messu on täynnä vanhaa, ikiaikaista sisältöä. Luterilaista messua taas on uudistettu ilmeisesti monta kertaa, sillä se tuntuu paljon modernimmalta. Olen miettinyt, millainen luterilainen messu olisi, jos se olisi pysynyt ennallaan – sanotaan nyt vaikka 1700- tai 1800-luvun asussa. Dr. Evl, kerro, miten mielestäsi vanha luterilainen messu eroaa nykyisestä. Ja kerro myös, päivittävätkö ortodoksit messuaan ajan henkeen, kuten luterilaiset.”

 

Vastaus:

Kirkkomme on viime vuosikymmeninä tietoisestikin päivittänyt jossain määrin messua ajanhenkeen. Tämä on näkynyt etenkin erityismessuissa: mm. Metalli- tai Dance-messu. Yleensä ajanhenki tulee kuitenkin ikään kuin huomaamatta messu-uudistuksiin. Päämääränä on ollut nimittäin esimerkiksi luterilaisuudessa palata ”alkuperäiseen” messuun. Ortodoksinen kirkko taas on mielestäni myönteisessä mielessä onnistunut säilyttämään liturgiassaan vanhoja elementtejä mm. Bysantista.

 

On myös totta, että viimeisen sadan vuoden aikana luterilaiset ovat Suomessa olleet innokkaampia uudistamaan messua kuin ortodoksit. Jos kuitenkin aikaperspektiiviksi otetaankin pari tuhatta vuotta, tilanne näyttäytyy aika erilaisessa valossa. Alla on lyhyehkö historiallinen kuvaus messun eli liturgian historiasta. Suomessa käytämme ehtoollisjumalanpalveluksesta molempia nimityksiä: latinankieleen perustuvaa läntistä termiä messu ja kreikankieleen perustuvaa itäistä termiä liturgia.

 

Messun/liturgian juutalainen tausta

 

Kristillisen messun – samoin kuin muutkin uskoon liittyvät – juuret ovat juutalaisuudessa. Juutalaisen synagogajumalanpalveluksen juuret näkyvät edelleen muun muassa siinä, että lähes kaikissa kirkkokunnissa on edelleen jumalanpalveluksissa ns. sanaosio, johon kuuluu raamatunlukemista ja opetuspuhe eli saarna. Kristus itse taas asetti ehtoollisen, joka kuului alunperin juutalaisen pääsiäisaterian tai ystävyysaterian yhteyteen, jumalanpalveluksen keskeiseksi elementiksi. Lisäksi kristilliseen jumalanpalvelukseen ovat vaikuttaneet juutalaiset (ruoka)rukoukset.

 

Siten jumalanpalveluksen keskeiset elementit eli saarna, rukous ja ehtoollinen ovat peräisin kaikkein alkuperäisimmästä kristillisestä jumalanpalveluksesta. Tämä ei ole sinänsä mitenkään ihmeellistä: ymmärsiväthän varhaiset kristityt edustavansa nimenomaan sitä aitoa juutalaisuuden muotoa erona muihin juutalaisuuden muotoihin (vrt. saddukealaisuus, farisealaisuus, essealaiset/Qumran-yhteisö ja selootit).

 

Varhaisesta kristillisyydestä keskiaikaan

 

Me emme kuitenkaan voi tavoittaa varhaiskristillistä messua (kr. leiturgia eli liturgia) eli ehtoollisjumalanpalvelusta koko rikkaudessaan, mutta sen kehityksestä voi saada lähteiden perusteella hyvän käsityksen. Varhaisen kirkon liturgia esimerkiksi kehittyi vähitellen sellaiseksi, että ensimmäiseen ns. sana- tai opetusosaan osallistuivat niin kastetut kristityt kuin nekin aikuiset, jotka vasta valmistautuivat kasteeseen ja kristinuskoon kääntymiseen. Kun tuo sana- tai opetusosa päättyi, ilmoitettiin, että opetettavien tulee poistua (lat. ”ite, missa est”). Tästä poistumiskehotuksesta on tullut ehtoollisjumalanpalveluksen nimeksi messu.

 

Varhaiskristillinen liturgia myös eriytyi hyvin nopeasti paikallistasolla. Toisin sanoen jo varhaisessa kirkossa osa seurakunnista vietti messua eri tavoin kuin toiset. Toisaalta kehitystä tapahtui myös toiseen suuntaan myöhemmin. Ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina liturgiat saivat kirjallisia muotoja ja kristityt osallistuivat matkoillaan ja pyhiinvaelluksillaan eri traditiota edustavien kristittyjen jumalanpalveluksiin. Tämä johti siihen, että kristityt omaksuivat toisiltaan paikallistapoja.

 

Liturgiat muodostivat vähitellen niin idässä kuin lännessä yhteensä noin kymmenen liturgista ”perhettä” (mm. Bysanttilaiset liturgiat, johon kuuluvat Bysantin ja Armenian liturgiat ja roomalainen liturgia). Nämä liturgiset perheet lähenivät ja omaksuivat toisiltaan tapoja samalla tavoin kuin eri seurakunnat varhaisina kristillisinä vuosisatoina. Tämä johti liturgioiden entistäkin läheisempään yhdenmukaisuuteen. Lännessä roomalainen liturgia, johon sekoittui gallialaisia elementtejä, nousi vähitellen keskeisimmäksi ja syrjäytti muita liturgioita. Toisaalta myös joillain hiippakunnilla säilyi joitain erityistraditioita.

 

Roomalainen messu kehittyi keskiajalla yhä pappiskeskeisemmäksi ja johti lopulta jopa siihen, että maallikoiden ei välttämättä edes tarvinnut osallistua messuun saadakseen siitä hyötyä. Pappi siis ikään kuin toimitti messun kansan puolesta. Kansa pääsi myös muuten harvemmin osallistumaan messuun ja sai ehtoollista vain leivän muodossa. Syynä tähän oli se, että ehtoollisaineisiin liitettiin yhä voimakkaampaa palvontaa. Lopulta ehtoollisaineiden palvonta jopa eriytyi varsinaisesta messusta ja niiden nauttimisesta. Ehtoollisleipää esimerkiksi alettiin kantaa ympäri kaupunkia ns. Corpus  Christi -juhlassa.

 

Reformaatiosta nykyisyyteen

 

Reformaation myötä jumalanpalvelusta uudistettiin Pohjois-Euroopassa mm. seuraavin tavoin: Corpus Christi -juhlasta luovuttiin ja ehtoollista käytettiin vain syömistä varten, ehtoollista alettiin viettää viikoittain, maallikoillekin jaettiin leivän lisäksi viini, saarnan ja nimenomaan kansankielisen saarnan merkitys korostui ja joistain liturgisista rukousosista luovuttiin.

 

Suomessa  messu haki muotoaan 1500-luvulla reformaation seurauksena. Tuolloin suomalaisessa messussa oli vielä runsaasti jäänteitä keskiajan katolisesta messusta. Katolisena pidettyjä piirteitä pyrittiin riisumaan 1600-luvulla puhdasoppisuuden aikakaudella. Liturgia pyrittiin tekemään karuksi ja yksinkertaiseksi. Toisaalta papiston saarnavalmiuksia pyrittiin parantamaan ja saarna nousi aiempaa keskeisempään asemaan. Myös jokaviikkoisesta ehtoollisenvietosta luovuttiin, vaikka se oli ollut reformaatioajalla vielä itsestäänselvyys.

 

Messua ja kirkkokäsikirjaa uudistettiin 1600-luvun lopulla ja se sitä käytettiin sellaisenaan 1800-luvun lopulle. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että valistusajanmukaisia uudistuksia ei hyväksytty messuun 1800-luvulla. Kirkko kuitenkin uusi kirkkokäsikirjoja 1800-luvun lopulla sekä pari kertaa 1900-luvulla. Viimeisin merkittävä uudistus tapahtui vuosituhannen vaihteessa. Uudistuksen myötä mm. seurakuntalaisille pyrittiin luomaan aiempaa paremmat mahdollisuudet osallistua jumalanpalveluksen toteutukseen ja annettiin enemmän tilaa paikallisille piirteille ja vaihtelulle.

 

Nykyinen luterilainen messumme muistuttaa hyvin läheisesti katolista messua – myös ulkoisesti (esim. alban, stolan ja kasukan käyttö liturgisena asuna sekä korporaaliliina). Luterilaisen ja katolisen messun samankaltaisuus juontaa juurensa siitä, että molemmat kuuluvat läntisen kirkon traditioon.

 

Nykyäänkin niin luterilainen, katolinen kuin esimerkiksi ortodoksinen messu eli rakentuvat samojen elementtien varaan:

 

  1. Johdanto/valmistautuminen
  2. Opetusosa (sis. mm. raamatunlukua).
  3. Ehtoollisosa
  4. Päätös

 

Kirkkokuntien kesken näiden neljän keskeisen osan muoto ja niihin liittyvät rukoukset kuitenkin vaihtelevat. Esimerkiksi ortodoksikirkon liturgiaan kuuluu proskomidi eli valmistusosio, jossa ehtoollisaineet leikataan pienempiin osiin pöydällä. Ehtoollisen nauttiminen myös tapahtuu lusikalla toisin kuin läntisessä perinteessä.

 

Ks. aiheesta lisää:

  • Heikki Kotila: Liturgian lähteillä. Johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan. Käytännöllisen teologian laitoksen julkaisuja 97. Helsingin yliopisto, 2000.
  • http://www.ortodoksi.net/index.php/Liturgia

Pitäisinkö kirkon luopua messusta ja magiasta?

Nimimerkki ”Selvennystä!” kysyy: ”Tämän ajan ´mantra´ eri palstoilla ja blogeissa kuuluu näin: luovu messusta ja magiasta. Olen täysin ymmällä. Voisiko tätä avata maallikolle. Ymmärrän kyllä uudistusten merkityksen kirkossa. Messuun kaivattaneen jotain muutosta jne. Mutta mitä tällä magialla suoraan sanottuna tarkoitetaan? Liittyneekö ehtoolliseen? Eikö juuri ehtoolliselle kokoontuminen ole kristinuskon ydintä? Niinhän tekevät kaikki suuret kristilliset kirkot ympäri maailmaa. Onko tässä jotenkin eletty ´harhassa´ kohta 2000 vuotta? Ja nyt muutamat valveutuneet Suomessa herättelevät meitä. Vai kuinka on?”

 

Vastaus:

En tarkalleen tiedä millaisissa yhteyksissä mainitsemasi asiat on esitetty, joten voi olla, että vastauksenikin menee hieman sivuun. Olen kuitenkin itsekin kuullut samansuuntaisia vaatimuksia joskus. Usein niihin on kuulunut ajatus, että messua tai ehtoollista ei tule ymmärtää maagisesti. Tällöin taustalla saattaa olla ajatus, että katolisuudessa messu on jotain maagista ja mystistä, mutta esim. luterilaisuudessa jotenkin rationaalista.

 

Tällaiset kevyet heitot kuitenkin antavat virheellisen kuvan niin katolisesta kuin luterilaisestakin messusta. Itse asiassa luterilainen ja katolinen messu on rakenteeltaan hyvin lähellä toisiaan. Vaikka uusiakin elementtejä on esim. luterilaiseen messuun tullut jossain määrin vuosien varrella, on tähtäimenä luterilaisessa messussa aina ollut jonkinlainen pyrkimys alkuperäiseen raamatun ja varhaisen kirkon ajan messuun. Ihanteena on monella muullakin kirkolla se, että vietämme pohjimmiltaan samaa jumalanpalvelusta kuin esim. apostolit ja varhaisen kirkon kristityt.

 

Suhteellisen yhtenevän messurakenteen lisäksi niin katolisuudessa kuin luterilaisuudessakin ajatellaan, että ehtoollisaineet muuttuvat siunauksen eli konsekraation yhteydessä aidosti Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Tosin katoliset käyttävät tämän muutosprosessin kuvaamisessa hyväksi aristotelista filosofiaa (esim. käsitys, että muutoksessa leivän ja viinin substanssi eli ikään kuin sisin olemus muuttuu, mutta aksidenssit eli ulkomuoto säilyy). Luterilaiset taas ajattelevat, että leipä ja viini sälyttävät ehtoollisessa olemuksensa leipänä ja viininä, mutta samalla ne muuttuvat aidosti myös Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.

 

Nähdäkseni kummassakaan käsityksessä ei ole kyse magiasta tai taikauskosta, koska näillä termeillä viitataan kristinuskossa yleensä sellaisiin yliluonnollisiin uskomuksiin, jotka ovat kristillisyyden kanssa ristiriidassa. Kristinuskon itseymmärrykseen ei siis kuulu se, että se olisi taikauskoa (esim. samalla tavalla kuin mustiin kissoihin liitetyt uskomukset) tai esim. noituutta. Itse asiassa esim. Luther ajatteli, että kristillinen usko vapauttaa ihmisen taikauskosta, jossa ihminen uskoo yliluonnollisiin ilmiöihin, mutta ei ole kuuliainen Jumalalle.

 

Ehtoollisessa onkin ennemmin kyse mysteeristä ja mystisestä ehtoollisaineiden muutoksesta ja uskosta siihen, että Kristus itse on tuolla aterialla läsnä. Ehtoollinen on myös äärimmäisen tärkeä asia katolisille, luterilaisille sekä mm. ortodokseille ja anglikaaneille – jopa niin tärkeä, että se on monissa kirkkokunnissa pyhän toimituksen eli sakramentin asemassa.

 

Vaikka esim. luterilaisuudessa uskotaan ehtoollisen mystiseen ja mysteeriseen luonteeseen, siinä arvostetaan myös järkeä. Luterilaisuus onkin hyvä esimerkki siitä, miten usko ja järki voivat mahtua samaan pakettiin tai jopa tukea toinen toistaan. Itse asiassa kirkon perinteessä onkin ajateltu, että usko on yksi järjen ja viisauden muoto. Usko nimittäin avaa ihmisen ymmärryksen hengellisille ja Jumalaan liityville asioille.