Kaisa kysyy: ”Ortodoksinen messu on täynnä vanhaa, ikiaikaista sisältöä. Luterilaista messua taas on uudistettu ilmeisesti monta kertaa, sillä se tuntuu paljon modernimmalta. Olen miettinyt, millainen luterilainen messu olisi, jos se olisi pysynyt ennallaan – sanotaan nyt vaikka 1700- tai 1800-luvun asussa. Dr. Evl, kerro, miten mielestäsi vanha luterilainen messu eroaa nykyisestä. Ja kerro myös, päivittävätkö ortodoksit messuaan ajan henkeen, kuten luterilaiset.”
Vastaus:
Kirkkomme on viime vuosikymmeninä tietoisestikin päivittänyt jossain määrin messua ajanhenkeen. Tämä on näkynyt etenkin erityismessuissa: mm. Metalli- tai Dance-messu. Yleensä ajanhenki tulee kuitenkin ikään kuin huomaamatta messu-uudistuksiin. Päämääränä on ollut nimittäin esimerkiksi luterilaisuudessa palata ”alkuperäiseen” messuun. Ortodoksinen kirkko taas on mielestäni myönteisessä mielessä onnistunut säilyttämään liturgiassaan vanhoja elementtejä mm. Bysantista.
On myös totta, että viimeisen sadan vuoden aikana luterilaiset ovat Suomessa olleet innokkaampia uudistamaan messua kuin ortodoksit. Jos kuitenkin aikaperspektiiviksi otetaankin pari tuhatta vuotta, tilanne näyttäytyy aika erilaisessa valossa. Alla on lyhyehkö historiallinen kuvaus messun eli liturgian historiasta. Suomessa käytämme ehtoollisjumalanpalveluksesta molempia nimityksiä: latinankieleen perustuvaa läntistä termiä messu ja kreikankieleen perustuvaa itäistä termiä liturgia.
Messun/liturgian juutalainen tausta
Kristillisen messun – samoin kuin muutkin uskoon liittyvät – juuret ovat juutalaisuudessa. Juutalaisen synagogajumalanpalveluksen juuret näkyvät edelleen muun muassa siinä, että lähes kaikissa kirkkokunnissa on edelleen jumalanpalveluksissa ns. sanaosio, johon kuuluu raamatunlukemista ja opetuspuhe eli saarna. Kristus itse taas asetti ehtoollisen, joka kuului alunperin juutalaisen pääsiäisaterian tai ystävyysaterian yhteyteen, jumalanpalveluksen keskeiseksi elementiksi. Lisäksi kristilliseen jumalanpalvelukseen ovat vaikuttaneet juutalaiset (ruoka)rukoukset.
Siten jumalanpalveluksen keskeiset elementit eli saarna, rukous ja ehtoollinen ovat peräisin kaikkein alkuperäisimmästä kristillisestä jumalanpalveluksesta. Tämä ei ole sinänsä mitenkään ihmeellistä: ymmärsiväthän varhaiset kristityt edustavansa nimenomaan sitä aitoa juutalaisuuden muotoa erona muihin juutalaisuuden muotoihin (vrt. saddukealaisuus, farisealaisuus, essealaiset/Qumran-yhteisö ja selootit).
Varhaisesta kristillisyydestä keskiaikaan
Me emme kuitenkaan voi tavoittaa varhaiskristillistä messua (kr. leiturgia eli liturgia) eli ehtoollisjumalanpalvelusta koko rikkaudessaan, mutta sen kehityksestä voi saada lähteiden perusteella hyvän käsityksen. Varhaisen kirkon liturgia esimerkiksi kehittyi vähitellen sellaiseksi, että ensimmäiseen ns. sana- tai opetusosaan osallistuivat niin kastetut kristityt kuin nekin aikuiset, jotka vasta valmistautuivat kasteeseen ja kristinuskoon kääntymiseen. Kun tuo sana- tai opetusosa päättyi, ilmoitettiin, että opetettavien tulee poistua (lat. ”ite, missa est”). Tästä poistumiskehotuksesta on tullut ehtoollisjumalanpalveluksen nimeksi messu.
Varhaiskristillinen liturgia myös eriytyi hyvin nopeasti paikallistasolla. Toisin sanoen jo varhaisessa kirkossa osa seurakunnista vietti messua eri tavoin kuin toiset. Toisaalta kehitystä tapahtui myös toiseen suuntaan myöhemmin. Ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina liturgiat saivat kirjallisia muotoja ja kristityt osallistuivat matkoillaan ja pyhiinvaelluksillaan eri traditiota edustavien kristittyjen jumalanpalveluksiin. Tämä johti siihen, että kristityt omaksuivat toisiltaan paikallistapoja.
Liturgiat muodostivat vähitellen niin idässä kuin lännessä yhteensä noin kymmenen liturgista ”perhettä” (mm. Bysanttilaiset liturgiat, johon kuuluvat Bysantin ja Armenian liturgiat ja roomalainen liturgia). Nämä liturgiset perheet lähenivät ja omaksuivat toisiltaan tapoja samalla tavoin kuin eri seurakunnat varhaisina kristillisinä vuosisatoina. Tämä johti liturgioiden entistäkin läheisempään yhdenmukaisuuteen. Lännessä roomalainen liturgia, johon sekoittui gallialaisia elementtejä, nousi vähitellen keskeisimmäksi ja syrjäytti muita liturgioita. Toisaalta myös joillain hiippakunnilla säilyi joitain erityistraditioita.
Roomalainen messu kehittyi keskiajalla yhä pappiskeskeisemmäksi ja johti lopulta jopa siihen, että maallikoiden ei välttämättä edes tarvinnut osallistua messuun saadakseen siitä hyötyä. Pappi siis ikään kuin toimitti messun kansan puolesta. Kansa pääsi myös muuten harvemmin osallistumaan messuun ja sai ehtoollista vain leivän muodossa. Syynä tähän oli se, että ehtoollisaineisiin liitettiin yhä voimakkaampaa palvontaa. Lopulta ehtoollisaineiden palvonta jopa eriytyi varsinaisesta messusta ja niiden nauttimisesta. Ehtoollisleipää esimerkiksi alettiin kantaa ympäri kaupunkia ns. Corpus Christi -juhlassa.
Reformaatiosta nykyisyyteen
Reformaation myötä jumalanpalvelusta uudistettiin Pohjois-Euroopassa mm. seuraavin tavoin: Corpus Christi -juhlasta luovuttiin ja ehtoollista käytettiin vain syömistä varten, ehtoollista alettiin viettää viikoittain, maallikoillekin jaettiin leivän lisäksi viini, saarnan ja nimenomaan kansankielisen saarnan merkitys korostui ja joistain liturgisista rukousosista luovuttiin.
Suomessa messu haki muotoaan 1500-luvulla reformaation seurauksena. Tuolloin suomalaisessa messussa oli vielä runsaasti jäänteitä keskiajan katolisesta messusta. Katolisena pidettyjä piirteitä pyrittiin riisumaan 1600-luvulla puhdasoppisuuden aikakaudella. Liturgia pyrittiin tekemään karuksi ja yksinkertaiseksi. Toisaalta papiston saarnavalmiuksia pyrittiin parantamaan ja saarna nousi aiempaa keskeisempään asemaan. Myös jokaviikkoisesta ehtoollisenvietosta luovuttiin, vaikka se oli ollut reformaatioajalla vielä itsestäänselvyys.
Messua ja kirkkokäsikirjaa uudistettiin 1600-luvun lopulla ja se sitä käytettiin sellaisenaan 1800-luvun lopulle. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että valistusajanmukaisia uudistuksia ei hyväksytty messuun 1800-luvulla. Kirkko kuitenkin uusi kirkkokäsikirjoja 1800-luvun lopulla sekä pari kertaa 1900-luvulla. Viimeisin merkittävä uudistus tapahtui vuosituhannen vaihteessa. Uudistuksen myötä mm. seurakuntalaisille pyrittiin luomaan aiempaa paremmat mahdollisuudet osallistua jumalanpalveluksen toteutukseen ja annettiin enemmän tilaa paikallisille piirteille ja vaihtelulle.
Nykyinen luterilainen messumme muistuttaa hyvin läheisesti katolista messua – myös ulkoisesti (esim. alban, stolan ja kasukan käyttö liturgisena asuna sekä korporaaliliina). Luterilaisen ja katolisen messun samankaltaisuus juontaa juurensa siitä, että molemmat kuuluvat läntisen kirkon traditioon.
Nykyäänkin niin luterilainen, katolinen kuin esimerkiksi ortodoksinen messu eli rakentuvat samojen elementtien varaan:
- Johdanto/valmistautuminen
- Opetusosa (sis. mm. raamatunlukua).
- Ehtoollisosa
- Päätös
Kirkkokuntien kesken näiden neljän keskeisen osan muoto ja niihin liittyvät rukoukset kuitenkin vaihtelevat. Esimerkiksi ortodoksikirkon liturgiaan kuuluu proskomidi eli valmistusosio, jossa ehtoollisaineet leikataan pienempiin osiin pöydällä. Ehtoollisen nauttiminen myös tapahtuu lusikalla toisin kuin läntisessä perinteessä.
Ks. aiheesta lisää: