Miksi parannussaarnat eivät puhuttele, enkä pääse eroon huonoista tavoista?
”johan” kysyy: ”Miksi parannus saarnat eivät puhuttele minua, enkä jaksa luopua huonoista elämän tavoistani?”
Vastaus:
Tämä onkin hyvä, vaikea ja samalla hyvin mielenkiintoinen kysymys, jota voi lähestyä monesta näkökulmasta. Ongelmaasi voisi tarkastella esimerkiksi psykologisesta näkökulmasta. Välttääkseni ”keittiöpsykologin” leimaa ja pysyäkseni omassa lestissäni tarkastelen tätä kuitenkin teologisesta ja ehkä hieman filosofisestakin näkökulmasta.
Yksinkertaisin selitys ongelmallesi voisi ehkä olla se, että kuulemasi parannussaarnat ovat olleet huonoja: ne eivät esimerkiksi ole osanneet motivoida ja kannustaa oikealle ja pyhälle tielle. Sinun ehkä kannattaakin pohtia sitä, tekevätkö kuulemasi parannussaarnat sinulle hyvää vai vaikeuttavatko elämää. On tärkeää nimittäin muistaa, että oikea kristillinen opetus johtaa mm. armon, anteeksiannon ja hyvyyden kokemiseen sekä syvempään ymmärrykseen. Turhaan ei myöskään Uudessa testamentissa puhuta terveestä opetuksesta. Hyvä kristillinen opetus ei johda lopulta ahdistukseen, vaan iloon ja rauhaan.
Toinen mahdollinen ja varmasti kinkkisempi juttu onkin sitten se, että kärsit ongelmasta, jota esim. antiikin filosofit kutsuivat akrasiaksi tai tahdon heikkoudeksi. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että ihmisellä ei ole kykyä tai voimaa vaikuttaa elämäänsä, vaikka he tietäisivätkin esimerkiksi jonkin tietyn tavan elää olevan parempi. Esimerkiksi tupakoija jatkaa tupakoimista, vaikka tietää sen olevan itselle ja muille vahingollista. Tämä ongelma vaivaa varmaan jokaista ihmistä jossain elämän vaiheessa. Kukaan meistä tuskin aina toimii sen mukaan, mikä olisi rationaalisesti paras vaihtoehto.
Jopa apostoli Paavali mahdollisesti kärsi tästä ongelmasta:
Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia. (Room. 7:14–25; KR-92).
Ongelmaksi akrasia tai tahdon heikkous tulee kunnolla silloin, kun se haittaa pahasti omaa tai muiden elämää. Tällainen tilanne voi esimerkiksi syntyy silloin, kun esimerkiksi tekee itselleen tai muille pahaa, vaikka tietää sen vääräksi. Silloin apua ongelmaan on hyvä etsiä esimerkiksi psykologian asiantuntijalta tai myös luterilaisten seurakuntien työntekijöiltä – riippuen siitä, onko ongelma ennemmin ns. maallinen vai hengellinen.
Itsekin olen aika ajoin kamppaillut elämäni aikana akrasian tai tahdon heikkouden kanssa. Silloin nimenomaan edellä mainitusta apostoli Paavalin kirjoittamasta Raamatun kohdasta on ollut hyötyä ja lohtua. Voimia ja siunausta haastavassa tilanteessa johanille.